|
|
|
Voiko laman välttää?
Mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota, jos halutaan estää lamaa tulemasta tai miten voidaan välttyä laman pahimmilta seurauksilta? Lue tästä
- (San 22:3) Mielevä näkee vaaran ja kätkeytyy, mutta yksinkertaiset käyvät kohti ja saavat vahingon.
Tässä kirjoituksessa on aiheena talouslama ja miten sen voi välttää tai sen pahoja vaikutuksia vähentää. Kokonaan siinä ei tulla onnistumaan, koska useat maat ovat riippuvaisia ulkomaankaupasta ja tekijöistä, joihin ei voi vaikuttaa, mutta silti on mahdollista tehdä joitakin toimenpiteitä. Talouslama lisää aina köyhyyttä ja syrjäytymistä, ja jos sitä voidaan edes vähän vähentää, on se hyödyllistä.
Velkaantumisen vaara- (Room 13:8) Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt.
Yksi suurimmista uhkista taloudelle on velkaantumisen vaara eli velkojen kasvu liian suuriksi. Varsinkin silloin, kun ovat hyvät ajat ja kurssit nousevat, on ihmisillä taipumus ottaa ylisuuria lainoja. Siihen syyllistyvät sekä yksityiset henkilöt ostaessaan kalliita asuntoja että kunnat ja valtiot. Ihmiset elävät siinä luulossa, että tulevaisuudessa taloudellinen tilanne pysyy samana tai muuttuu paremmaksi eikä ole varauduttu huonompaan. Hyvinä aikoina ei tehdä muutoksia sen eteen, että velat olisivat mahdollisimman pienet tai ainakin pienenemään päin. Esim. valtio ei korota veroja pitääkseen budjetin tasapainossa ja estääkseen velkaantumista. Yleensä syynä on ihmisten suosion etsiminen. Kuitenkin velkaantumisen estäminen on yksi tärkeimpiä tekijöitä laman ehkäisyssä. Kun 1990-luvun alussa oli taloustaantuma, olivat sen vaikutukset pahimmat niissä maissa, joissa velkaantuminen 1980-luvun jälkipuoliskolla oli nopeinta. Esim. Suomi oli tällainen valtio. Sen sijaan ne maat, jotka eivät olleet pahasti velkaantuneet, ohittivat saman ajanjakson paljon helpommin.
Etukäteissäästöt ja lainojen valvonta- (Ps 37:21) Jumalaton ottaa lainan eikä maksa, mutta vanhurskas on armahtavainen ja antelias.
- (Luuk 14:28,29) Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, 29. etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä
Yksi syy lamoihin on ollut, ettei ole tarkistettu velallisten henkilötietoja ja maksukykyä. Lainaa on annettu ilman vakuuksia ja kenelle tahansa riippumatta siitä, kykeneekö asiakas hoitamaan velkansa. Niin tapahtui USA:n kiinteistökriisissä muutama vuosi takaperin sekä Suomen lamassa 20 vuotta sitten. Leo Meller kertoo, millaisia lainatarjouksia Suomessa esitettiin 1980-luvulla juuri ennen lamaa:
Edellä kirjoitin Suomessa liikkeellä olevasta likvidistä, tarjolla olevasta rahasta. Lainatarjonta kansalaisille vaikuttaa todella rajulta, niin meillä kuin muuallakin länsimaissa. Tässä muutamia hiljattaisia esimerkkejä: Taloussuomi -sivuilla Uusi Suomi kertoi 22.10.87 (huomaa ajankohta: suuren pörssiromahduksen tuntumassa!) näin: KOP:lta ikuinen asuntolaina. Kansallispankki tuo markkinoille elinikäisen asuntolainan. Lainaa ei lyhennetä laina-aikana. Kiinteä korko on viiden vuoden jaksoissa samansuuruinen. Laina on myös siirtokelpoinen pankin hyväksymälle toiselle henkilölle. Lainaa ei lyhennetä laina-aikana. Se maksetaan takaisin kerralla laina-ajan päätyttyä. Laina-aika sovitaan asiakaskohtaisesti jopa niin pitkäksi, että se kattaa asiakkaan elinajan. Käytännössä laina-ajat ovat 20-40 vuotta…” Seuraavana päivänä ilmestyneen Suomen Kuvalehden kansikuva ja otsikointi esitti tyhjää yksiötä Helsingissä ja otsikointi kertoi näin: ”Ota lainaa 300 000 mk – maksa takaisin 777 750 mk”. Korutonta kieltä! Entä pankkien lainatarjoukset asiakkaille? Itse olen saanut suoramarkkinointikirjeitä Sveitsiä ja Ruotsia myöten; kaikissa on tarjottu rahaa lainaksi jopa ilman varsinaisia vakuuksia. Vaikuttaa siltä, että lainojen tarjonnassa on rahalaitoksilla käynnissä todellinen aletarjonta: ota, ota meiltä, ei väliä miten otat kunhan otat! Yhdyspankki ”Mahdollisuuksien avaaja” lähettää juppityyppisellä herrankuvalla painetun moniväriesitteen, jonka etukansi lupaa: ”Joustoluottoa! Jopa 100 000, – heti käyttöösi!” Kun avaat esitteen, sieltä tulee vastaan mm. tällainen lupaus: ”Joustoluottoa voit käyttää mihin vain.” Toinen Yhdyspankin esite lupaa: ”Vapaus valita”! ”Mitä mielesi tekee? Nyt meiltä lainaa heti… Tule ja kerro toiveesi.” Tiistaina syyskuun viidentenätoista 1987 heräsin turkulaisessa hotellissa. Olin edellisenä iltana saarnannut aiheenani mammonavallan yritykset sitoa kansalaisiamme taloudellisessa pakkositeellä velan hirmuvaltaan. Koin jotenkin tragikoomisena Turun Sanomien etusivulla olleen neljännessivun mittaisen Turun Pankin ilmoituksen. Näin se oli otsikoitu: ”Huomenta turkulaiset! Lainaa, olkaa hyvä!” Sitten seurasi lainanhakemuslomake lehteen painettuna – siitä vaan kynät esiin ja lainahakemukset liikkeelle. Ilmoituksen alaosassa oli tällaista tekstiä: ”Saat 5 000 – 50 000 mk ilman neuvotteluja. Sinun ei edes tarvitse olla asiakkaamme! Palauta lomake mihin tahansa konttoriimme!” Kuka voisi vastustaa tällaista lainamarkkinointia? Lainahakemuslomake painettuna sanomalehden etusivulle! (1)
Miten edelliset virheet voidaan välttää, on siihen yksinkertainen ohje: etukäteissäästöjen on syytä olla tarpeeksi suuret ja pankkien tulee olla paremmin selvillä asiakkaittensa taloudellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä, kun asuntojen hinnat nousevat, kurssit nousevat ja korot ovat alhaisia, tämä helposti unohdetaan.
Keinottelu lainarahalla- (Jaak 4:13-16) Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: "Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa" 14. te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu - 15. sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: "Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon". 16. Mutta nyt te kerskaatte ylvästelyssänne. Kaikki sellainen kerskaaminen on paha.
Keinottelu lainarahalla on yksi suurimpia epävakauden aiheuttajia. Ennen kuin vuoden 1929 pörssiromahdus tapahtui, otettiin arvopaperien ostamiseen yhä suurempia luottoja. Se sai pörssin kyllä nousemaan, mutta kun hinnat laskivat, olivat monet vaikeuksissa. Charles Mitchell, New Yorkin National City Bankin pääjohtaja, ei osannut tätä ennakoida. Hän sanoi kaksi päivää ennen arvopaperimarkkinoiden romahdusta:
Yhdysvaltojen teollisuuden tilanne on ehdottoman terve, eikä meidän luottotilanteemme ole mitenkään kriittinen… Julkisuudessa osoitettu kiinnostus pörssimeklarien lainoihin on aina liioiteltua… Markkinat ovat nyt yleisesti hyvässä kunnossa ja terveitä. Viimeiset kuusi viikkoa ovat tehneet suunnattoman hyvää tulosta horjuttamalla hintoja alaspäin… En ole kuullut mistään, mikä arvopaperimarkkinoilla tai niihin liittyvässä liiketoiminnassa ja luottorakenteessa olisi vialla. (2)
Opetus edellisestä on, että lainarahalla keinotteluun ei pidä ryhtyä eikä lainoja tulisi myöntää sellaiseen toimintaan. Se on ollut yksi pääsyistä lamoihin, joita on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana. David C. Korten kirjoittaa:
Lainarahalla pelaaminen ei missään olosuhteissa ole hyvä ajatus. Kun sitä harjoitetaan niin laajamittaisesti, että kansalliset finanssijärjestelmät joutuvat uhatuiksi, yhteiskunnalliset paineet pelaamisen estämiseen kasvavat. Pelaamista voidaan hillitä ainakin lainanantoa valvomalla. Pankeilta tulisi kieltää rahoitusvälineiden hyväksyminen lainojen vakuudeksi sekä riskisijoitusrahastoille ja muille taloudellisille instituutioille suunnattava lainananto, jolla rahoitetaan arvopaperi- ja johdannaiskauppaa. Vastaavasti tulisi kieltää myös arvopapereiden ostaminen luotolla. (3)
Pankkien vakavaraisuus on yksi tärkeimpiä tekijöitä laman torjunnassa. Jos ne ovat hyvässä kunnossa, vältytään monilta ongelmilta. Ainakin seuraaviin seikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Varovaisuus lainojen myöntämisessä mainittiin jo edellä. Kun esim. Suomessa oli pankkikriisi 1990-luvun alussa, selvisivät siitä parhaiten ne pankit, joiden toiminta oli konservatiivisinta ja joissa riskienhallintaan kiinnitettiin huomiota. Ne menettivät aluksi markkinaosuuksia, mutta selvisivät lopulta paremmin. Yhteensä pankkikriisi maksoi yhteiskunnalle n. 50 miljardia markkaa (yli 8 miljardia euroa)
Keskittyminen peruspankkitoimintaan on tärkeätä. Se tarkoittaa, ettei lähdetä pörssi- ja kiinteistökeinotteluun asiakkaiden rahoilla vaan vältetään niitä. Kun Skop-pankki Suomessa ajautui kriisiin 1990-luvun alussa, oli yksi syy se, että pankki harjoitti kiinteistö- ja osakesijoituksia. Kun hinnat romahtivat, joutui pankki konkurssiin. Saman pankin entisen pääjohtajan Matti Rankin eduskunnalle syksyllä 1986 antama lausunto liittyy hyvin aiheeseen. Se kuvaa tilannetta muutama vuosi ennen romahdusta. Hänen ennustuksensa osui oikeaan:
Saatamme ajautua syvään lamaan, suurtyöttömyyteen ja konkursseihin muutamassa vuodessa. – Löysä rahapolitiikka johtaa aluksi reaaliomaisuuden hintojen nousuun, mutta ei kiinteistöbisneskään voi olla ikuista. Jos lama iskee ja/tai jos korot nousevat, kiinteistöjen arvot tulevat alas. – Vaarallisinta nyt on se, että rahalaitokset ovat luotoin alkaneet rahoittaa arvopaperipörssissä käytävää kauppaa ja käyvät sitä itse, mikä on kaikkein vaarallisinta ja monin tavoin arveluttavaa, kun tullaan samanaikaisesti omistajiksi ja rahoittajiksi. Moraali ja etiikka ovat kovalla koetuksella, kun jopa pankkien toimi- ja luottamushenkilöt käyvät tätä kauppaa omaan lukuunsa sen tiedon perusteella, jota saavat omalta työnantajaltaan ja jonka päätöksenteosta he vastaavat. Edessä voi olla haaksirikko… Koko kansantalouden tasapaino tulee järkkymään. (4)
Pankkien vakavaraisuutta voi kehittää niin, että niiden käteisvarat ovat suuremmat. On ehdotettu jopa 100 prosentin varantoa:
Sadan prosentin varantovaatimus käteistalletuksille. Jo vuonna 1948 konservatiivisen Chicagon yliopiston taloudellisen monetarismin koulukunnan perustaja Henry C. Simmon esitti 100 prosentin varantovaatimusta käteistalletuksille. Niin olisi voitu rajoittaa pankkien kykyä luoda rahaa ja lisätä valtion mahdollisuuksia kontrolloida rahavirtoja. Sen jälkeen moni taloustieteilijä on esittänyt samanlaisia ehdotuksia. Nykyinen Yhdysvaltain varantovaatimus on keskimäärin alle kymmenen prosenttia. Monen vuoden siirtymävaiheen aikana toteutettuna rahoitusjärjestelmällä olisi aikaa sopeutua muutokseen, joka murtaisi lainapyramidin ja auttaisi palauttamaan rahan ansaitsemisen ja vaurauden synnyttämisen välisen sidoksen. (5)
Korot- (2 Moos 22:25) Jos lainaat rahaa jollekin minun kansastani, jollekin köyhälle, joka on sinun luonasi, niin älä menettele koronkiskurin tavoin häntä kohtaan. Älkää panko korkoa hänen maksettavakseen.
- (3 Moos 25:35-37) Jos veljesi sinun luonasi köyhtyy eikä jaksa pysyä pystyssä, tue häntä samoinkuin muukalaista tai loista; hän eläköön luonasi. 36. Älä ota korkoa tai voittoa häneltä, vaan pelkää Jumalaasi ja anna veljesi elää luonasi. 37. Älä anna hänelle rahaasi korolle äläkä ota elintarpeista voittoa.
Kun luemme yllä olevia Raamatun jakeita, varoittavat ne koronkiskonnasta. Korkojen tulee pysyä kohtuullisen pienellä tasolla tai niitä ei tule ottaa ollenkaan. Sama asia on yksi suurimpia laman aiheuttajia. Jos yritykset ovat korkeasti velkaantuneita ja korot yllättäen nousevat suuriksi, on se kuin kuolemantuomio yrityksille. Niin tapahtui Suomen lamassa n. 20 vuotta sitten sekä myöhemmin Aasian lamassa. Kymmenet tuhannet isot ja pienet yritykset menivät pelkästään Suomessa konkurssiin lisäten työttömyyttä. Lisäksi yksityiset ihmiset ajautuivat vaikeuksiin velkaongelmien takia. Jos korot olisi pidetty alhaisella tasolla eikä olisi harjoitettu kiskontaa, olisivat huonot vaikutukset jääneet paljon pienemmiksi. Alla oleva lainaus käsittelee Aasian lamaa:
Korkeasti velkaantuneet yritykset ovat erityisen alttiita korkotason nousun vaikutuksille, erityisesti, jos se kohoaa IMF:n vaatimalle erittäin korkealle tasolle. Hyvin korkean korkotason vallitessa korkeasti velkaantunut yritys menee helposti konkurssiin. Ja vaikka se ei menisikään konkurssiin, sen nettoarvo häviää nopeasti kun se joutuu maksamaan valtavia summia velkojilleen. IMF ymmärsi, että Itä-Aasian perustavana ongelmana olivat heikot rahoituslaitokset ja ylivelkaantuneet yritykset. Siitä huolimatta se ajoi korkopolitiikkaa, joka pahensi juuri näitä ongelmia. Seuraukset olivat täsmälleen ennustetun kaltaisia: Korkeiden korkojen ansiosta entistä useampi joutui maksuvaikeuksiin, minkä vuoksi entistä useampi pankki joutui kärsimään luottotappioita. Se heikensi pankkeja entisestään. Yhtiö- ja rahoitussektoreiden lisääntyvät vaikeudet pahensivat laskusuhdannetta, jota tiukka raha- ja finanssipolitiikka aiheutti vähentämällä kokonaiskysyntää. IMF oli onnistunut samanaikaisesti supistamaan kokonaiskysyntää ja kokonaistarjontaa. (6)
Rahoitusmarkkinoiden sääntely. Kun 1930-luvulla Yhdysvalloissa oli lama, yksi sen tärkeimpiä opetuksia oli, että rahoitusmarkkinoita pitää säännellä. Ennennäkemättömän pörssiromahduksen jälkeen Franklin Rooseveltin hallitus tiedosti tämän ja tehtiin toimenpiteitä, joilla valtio pystyi puuttumaan talouselämään. New Deal -ohjelma toi laajoja uudistuksia hillitsemään äärimmäisilmiöitä pankki- ja liiketoiminnassa. On merkittävää, että kun viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut taloudellisia romahduksia, on niitä ennen unohdettu sääntelyn tärkeys ja 1930-luvun laman opetus. Jotkut pääomaryhmät ovat vaatineet pääomaliikkeiden täydellistä vapautumista ja se on johtanut katastrofiin. Ei ole otettu opiksi aikaisemmista virheistä ja suoritettu tarpeellista valvontaa. Useat lamat ovat sen seurausta:
Tällaisen kierteen pelko on ajanut valtiot kaikkialla maailmassa vahvistamaan rahoitusjärjestelmiään kaukonäköisen sääntelyn avulla. Vapaiden markkinoiden kannattajat ovat toistuvasti vastustaneet tätä sääntelyä. Silloin kun heitä on kuunneltu, tulokset ovat olleet katastrofaalisia. Näin kävi sekä Chilessä vuosina 1982-83, jolloin maan bruttokansantuote laski 13,7 prosentilla ja yksi viidestä työntekijästä oli työttömänä, että Yhdysvalloissa Reaganin kaudella, jolloin, kuten jo todettiin, sääntelyn purkaminen johti säästöpankkikriisiin, joka maksoi amerikkalaisille veronmaksajille 200 miljardia dollaria. (7)
Sääntelyn merkityksen tuovat esille useat esimerkit. Ne osoittavat, mitä tapahtuu, jos markkinavoimille annetaan liian suuri vapaus:
• Säästöpankkien (Savings & Loans Associations) kriisi Yhdysvalloissa oli seurausta siitä, että höllennettiin pankkien toimintaa, koron muodostusta ja luotonantoa. Sen seurauksena pankit innostuivat pankkikilpailusta ja koettiin suuria luottotappioita.
• Suomessa seurattiin Yhdysvaltain esimerkkiä ja vapautettiin pankkitoimintaa 1980-luvun loppupuolella. Sitä ennen kaikilla pankeilla oli ollut sama korko ja ne kilpailivat vain ilmaispalveluista ja konttoreiden määrästä, mutta nyt ne kilpailivat myös lainojen edullisuudella. Lisäksi sallittiin yritysten pitkäaikainen lainanotto ulkomailta, vaikka kotimaistakin rahoitusta olisi ollut tarjolla. Seuraus kaikesta oli paha pankkikriisi, joka maksoi yhteiskunnalle n. 50 - 70 miljardia markkaa (8-12 miljardia euroa) sekä 200 000 - 300 000 uutta työtöntä.
• Aasian kriisi 1990-luvulla oli seurausta siitä, että maat painostettiin avaamaan pääomamarkkinansa, vaikka niillä ei edes ollut ulkomaisen pääoman tarvetta. Nobel-palkittu Joseph E. Stiglitz osoittaa, miten se oli tärkein yksittäinen tekijä talouskriisin synnyssä:
Kansainväliset pankkiirit ja poliitikot olivat vakuuttuneita siitä, että uusi aikakausi oli alkamassa. IMF ja USA:n valtiovarainministeriö uskoivat, tai ainakin väittivät, että täydellinen pääomaliikkeiden vapauttaminen auttaisi Itä-Aasian talouksia kasvamaan nopeammin. Korkean säästöasteensa ansiosta Itä-Aasialla ei kuitenkaan ollut mitään ulkomaisen pääoman tarvetta, mutta siitä huolimatta alueen maat painostettiin avaamaan pääomamarkkinansa 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Itse uskon, että pääomaliikkeiden vapauttaminen oli tärkein yksittäinen tekijä kriisin synnyssä. En päätynyt tähän johtopäätökseen yksinomaan tarkkailemalla alueen kriisejä huolellisesti vaan myös tarkastelemalla viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtunutta lähes sataa muuta talouskriisiä. Koska talouskriiseistä on tullut entistä yleisempiä (ja vakavampia), meillä on nyt runsaasti aineistoa, jonka avulla voidaan analysoida kriiseihin vaikuttaneita tekijöitä. (8)
• Muutamien vuosien takainen kiinteistökriisi Yhdysvalloissa oli seurausta siitä, ettei valvottu asuntoluottoja. Aikaisemmin pankkien täytyi myöntää asuntoluottoja varovasti, koska lainan myöntäjä jäi aina velkojaksi. Kuitenkin uudet menettelytavat ja johdannaiset muuttivat tätä käytäntöä eikä velkojilla ollut enää suoraa yhteyttä velalliseen. Seurauksena oli miljardien luottotappioita, koska valvonta unohdettiin.
Bonukset ja riskienottoon puuttuminen. Edellisessä kappaleessa käsiteltiin rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, ja tässä kappaleessa jatketaan samasta aiheesta. Yksi suurimpia vaaroja taloudelle ovat investointipankit ja niiden myöntämät bonukset työntekijöilleen. Bonukset kannustavat riskienottoon, koska henkilökohtainen vastuu on ollut pieni. Niitä pidetään myös yhtenä suurimpana finanssikriisin syynä. Sanomalehtiartikkelissa 17.3.2011 kerrotaan:
Pankit jakavat yhä huippubonuksiaSuuret investointipankit Yhdysvalloissa ja Britanniassa palkitsevat johtajiaan edelleen huikeilla summilla, aivan kuin finanssikriisiä ei olisi koskaan ollutkaan…Vuonna 2008 puhjennut finanssikriisi johti laajaan kansainväliseen keskusteluun siitä, että pankkiirien bonuksia olisi syytä rajoittaa. Suurta muutosta ei kuitenkaan tapahtunut: pankkiirit ansaitsevat yhä edelleen huikeita summia. Varsinkin New Yorkissa ja Lontoossa pankit jakavat bonuksia kuin kriisiä ei olisi ollutkaan… Bonuskulttuuria on pidetty yhtenä finanssikriisin syistä. Mitä suurempia voittoja pankkiiri teki, sitä suuremmat olivat bonukset, vaikka henkilökohtainen riski oli pieni. Tämä kannusti riskinottoon. (Helsingin sanomat 17.3.2011)
Miten bonuksiin ja riskienottoon voidaan puuttua? Yksi keino on ankara verotus – esim. 90 % – kaikille bonuksille, koska niiden tavoitteluun liittyvä riskinotto muodostaa suuren vaaran koko kansantaloudelle. Kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa kymmenien miljardien eurojen varallisuus, josta hän voi välittäjänä saada suuren palkkion, tulee tällaisia tuloja verottaa ankarasti. Toinen vaihtoehto on tehdä bonusjärjestelmä sellaiseksi, että bonuksia ei ainoastaan peruuteta tappioiden tullessa vaan meklari joutuu itse korvaamaan tappiot aikaisemmista voitoistaan. Tämä johtaisi siihen, että riskienotto pienenisi huomattavasti.
Ensimmäinen ehdotus pyrkii siis palauttamaan kannustimien symmetrian tekemällä meklarien palkkiojärjestelmästä täysin tasapainotetun – eli sellaisen joka voi saada myös negatiivisia arvoja. Aiemmin otettujen riskien toteutumisesta syntyvien tappioiden ei pidä enää vain peruuttaa bonuksia vaan tehdä niistä negatiivisia. Meklarit joutuisivat siis maksamaan aikaisemmista voitoistaan takaisin nykyiset tappionsa samassa suhteessa. …Vastalauseeksi esitetään varmaankin, että näissä oloissa kaikkein ”pätevimmät” meklarit lähtisivät maanpakoon niiden pankkien kilpailevien palkkatarjousten vuoksi, joita tasapainotettu palkkausvelvoite ei koske. Antaa mennä vaan! Näiden niin sanottujen ”aivojen” yhteiskunnallinen hyöty on mitä kiistanalaisin. Jos vain ne ”keskinkertaiset” välittäjät, joilla ei ole vientiä, jäävät maahan, se ei ole sinänsä ongelma… (9)
Yksi keino puuttua riskienottoon on johdannaisten kieltäminen. Niitä ei ollut aikaisempina vuosikymmeninä eikä niitä nytkään tarvita. Pankkien tulisi keskittyä vain peruspankkitoimintaan – luottojen myöntämiseen – eikä luoda tuotteita, joissa riskien mittaaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Finanssikriisin suurin syy oli siinä, että ei oltu tietoisia riskeistä.
Rahoitusala selvisi aivan hyvin monta vuosikymmentä ilman kahta kaikkein myrkyllisintä innovaatiota, johdannaistuotteita ja arvopaperistamista. Nyt niitä pidetään niin korvaamattomina, ettei voisi ajatellakaan, ettei niitä olisi olemassa. Ei pidä säikähtää, vaikka rahoitusalalta kuuluukin tällaisia kiljaisuja. 1990-luvun alkuun asti pankit harjoittivat omaa pankkiirin ammattiaan: ne myönsivät luottoja ja säilyttivät ne kirjanpidossaan niiden erääntymiseen saakka. Olisi melko uskaliasta väittää, että ne olisivat sen takia voineet huonosti. Ehdotamme, että ne ottaisivat tämän pikkuruisen askeleen taaksepäin ja lakkaisivat hokemasta, että mikään ei olisi enää mahdollista, jos niiltä riistetään arvopaperistamisen väline. Ketjun alkupäässä myönnettyjen luottojen laadun huonontuminen, niiden volyymin karkaaminen hallitsemattomaksi ja traagiset harhakuvitelmat arvopaperistamistuotteiden todellisesta riskistä: tässä on enemmän kuin tarpeeksi perusteita yksinkertaisesti kieltää tuo ”finanssi-innovaatioiden” vahingollisimpiin kuuluva menettely. (10)
Keinottelu on eräs nykyajan piirteistä. Keinotellaan mm. osakkeilla, valuutoilla, ruualla ja raaka-aineilla. Vielä 1970-luvulla n. 90 % kansainvälisestä pääomasta käytettiin kaupankäyntiin ja pitkäaikaiseen sijoittamiseen ja 10 % keinotteluun, mutta nyt nämä luvut ovat kääntyneet päinvastaisiksi (Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola kirjoitti blogissaan: ”Jos globaalin maailmantalouden BKT on noin 50 biljoonaa dollaria, finanssikeinottelussa pyörteilee 1144 biljoonaa.”). Se tarkoittaa, ettei tehdä pitkäaikaisia sijoituksia tai investointeja, jotka loisivat työpaikkoja vaan pääomaa käytetään sijoituksiin, joissa tavoitellaan nopeita voittoja. Nämä pääomien nopeat siirrot kuten valuutalla keinottelu ovat suurimpia syitä talouden epävakauteen. Se käy ilmi siitä, että kun Aasiassa oli talouskriisi, kärsivät siitä eniten ne maat, jotka vapauttivat pääomamarkkinoitaan eniten. Sen sijaan Intia ja Kiina, joilla oli pääomaliikkeiden rajoituksia käytössä, kokivat samanaikaisesti 5 - 8 prosentin kasvua vuodessa. Ero oli käytännössä huomattava. Miten keinottelun haitallisiin vaikutuksiin voidaan puuttua? Asiantuntijat ovat esittäneet erilaisia vaihtoehtoja. Yksi vaihtoehto on ns. Tobinin vero. Se on Nobel-palkitun James Tobinin ehdotus, että kansainvälistä valuuttaliikennettä verotetaan pienellä verolla. Tällainen vero vähentäisi lyhyen aikavälin keinottelua ja kurssivaihteluiden hyväksikäyttöä. Toinen vaihtoehto on asettaa progressiivinen vero lyhyen aikavälin pääomavoitoille esim. seuraavalla tavalla. Kun keskimääräinen sijoitusaika pörsseissä on enää vain yksi – kaksi viikkoa (!), vaikuttaisi tällainen vero sen, että pitkän tähtäimen investoinnit olisivat houkuttelevampia. Se vähentäisi pörssien suuria heilahteluja, jotka ovat haitallisia yrityksille ja yhteiskunnalle.
Asteittainen lisävero lyhyen aikavälin pääomavoitoille. Pääomavoittojen lisäverotus tekisi monista keinottelun muodoista kannattamattomia, tasapainottaisi finanssimarkkinoita ja pitkittäisi rahoitusnäkymiä rankaisematta pitkän aikavälin tuottavaa sijoittamista. Alle viikon myyjän omistuksessa olleen varallisuuden myyntiin kohdennettava lisävero voisi olla hyvinkin 80 prosenttia, yli viikon mutta alle kuusi kuukautta myyjän hallussa olleen omaisuuden vero voisi olla 50 prosenttia, kuudesta kuukaudesta kolmeen vuoteen se voisi olla 35 prosenttia ja sitä pidempään samalla omistajalla olleen varallisuuden myyntivero olisi 10 prosenttia… Tämä lisävero antaisi etusijan tuottavalla työllä ansaituille tuloille ja pienentäisi pelkällä rahan liikuttelulla hankittuja voittoja. (11)Varallisuuden kasaantuminen- (2 Kor 8:13-15) Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, 14. että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, 15. niinkuin kirjoitettu on: "Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut".
Kun Yhdysvalloissa tapahtui pörssiromahdus v. 1929, kylvettiin sen siemenet jo paljon aikaisemmin. Yksi suurimpia syitä romahdukseen oli, että hallitus vähensi veroja 1921, 1924, 1926 ja 1928. Nämä veronalennukset suosivat erityisesti suuria yrityksiä ja suurituloisia. Sen seurauksena varallisuuserot kasvoivat v. 1929 korkeammaksi kuin mitä ne olivat koskaan olleet. On arvioitu, että 59 % Yhdysvaltain varallisuudesta oli kertynyt ainoastaan yhdelle prosentille perheistä. Mitä edellisestä voidaan oppia? Varmasti yksi opetus on, että veroja ei tule alentaa holtittomasti, koska se voi kostautua myöhemmin. Veloista tulee pyrkiä eroon hyvinä aikoina, koska silloin se on helpompaa. Huonoina aikoina sitä on vaikeampi toteuttaa. Toiseksi on hyvä pitää varallisuuserot kurissa. Yhdysvalloissa alettiin 1930-luvulla noudattaa sellaista politiikkaa, jossa tuloerot tasaantuivat ja syntyi vahva keskiluokka. Samoin Englannissa alettiin noudattaa samantyyppistä toimintamallia. Siellä tuloerojen tasaamiseen pyrkivä talouspolitiikka oli hyödyksi maalle.
Tämän varhaisen “talouskasvun” kokemusten vastapainona tavallisten brittien olot alkoivat kohentua ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914; tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan loppuun saakka, sotien välinen kausi mukaan luettuna, vaikka silloin Britannian kansantuote ei kokonaisuudessaan kasvanut lainkaan. Kuten Douthwaite on todennut, sotien aikana oli poliittisia paineita valvoa markkinavoimia. Valtio asetti raskaita veroja huipputuloisille ja valvoi palkkoja. Vaikka palkankorotukset pidettiin inflaatiotasoa pienempinä, lisää ihmisiä työllistettiin ja työpaikat olivat turvattuja. Tämän seurauksena useimpien palkansaajatalouksien todellinen ostovoima kasvoi. Vaikka valtio verotti palkankorotuksia, se määräsi usein saman absoluuttisen palkankorotuksen kaikille. Siten kouluttamattoman työvoiman palkankorotuksista tuli suhteellisesti suurempia kuin koulutetun työvoiman. Kaikkiaan tämä johti valtavaan tulovirtaan rikkailta köyhille. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen veteraanien paluuta työelämään helpotettiin siirtymällä 54 tunnin työviikosta 46-48 tunnin työviikkoon – näin työttömyys pysyi alhaalla ja palkat korkeina. Työtä vaille jääneistä huolehdittiin vuonna 1911 säädetyllä kansallisella työttömyysvakuutusjärjestelmällä. Tämä rahoitettiin korkeatuloisten merkittävällä verotuksella, mikä systemaattisesti siirsi tuloja varakkailta veronmaksajilta niille, jotka tarvitsivat eniten apua. Toinen maailmansota toi köyhille monessa suhteessa samansuuntaisia helpotuksia. Hyöty ei tullut sotaan liittyneestä tuoton kasvusta, vaan monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Niitä olivat suuri työvoiman tarve, palkkaerojen kutistuminen, valtion liikevoittoihin kohdistuva valvonta ja jyrkästi progressiivisen verotuksen soveltaminen. Tulot tasoittuivat dramaattisesti, ja säännöstelyn vuoksi kertyneet säästöt purkautuivat valtavana kysyntänä sodan jälkeen, mikä helpotti siirtymistä rauhanajan talouteen. Samankaltaista kehitystä tapahtui Yhdysvalloissa. 1930-luvun lama ja toinen maailmansota sähköistivät poliitikot toimenpiteisiin, jotka johtivat merkittävään tulojen uudelleenjakoon. Niiden avulla syntyi Yhdysvaltojen taloudellisen voiman ja vaurauden tavaramerkiksi noussut vahva keskiluokka. (12)
Velkojen uudelleenjärjestelyt. Korkojen alentaminen, lainamaksujen tilapäinen keskeytys esim. vuodeksi tai pariksi voivat auttaa monia valtioita. Joissakin niistä (kehitysmaissa) velanmaksukulut ylittävät jopa kolminkertaisesti terveys- ja sosiaalihuoltoon ohjatut varat, mutta jos korkoja alennetaan tai maksuissa on tilapäinen keskeytys, voivat ne toipua taloudellisesti. Lisäksi korkeat korot ovat ajaneet tuhansia yrityksiä konkurssiin ja lisänneet työttömyyttä. Tiukka rahapolitiikka, jota velkojat ajavat, johtaa yleensä vain lisääntyvään kurjistumiseen, mutta korkojen alentaminen ja velkojen uudelleenjärjestelyt voivat olla tehokkaampia vaihtoehtoja. Onko näin myös nykyisessä kriisissä Euroopassa, jossa esim. Kreikka on vaikeuksissa? Lisälainoitus tuskin auttaa näitä valtioita, koska se vain lisää niiden velkataakkaa. Nobel-palkittu Joseph E. Stiglitz on kirjoittanut aiheesta ja mainitsee mm. velanhoidon keskeytyksen yhtenä vaihtoehtona:
Melkein kaikki jotka ovat jotenkin tekemisissä taloudellisen kehityksen kanssa, jopa Washingtonin valtaapitäviin piireihin kuuluvat, ovat nyt yhtä mieltä siitä, että pääomamarkkinoiden nopea vapauttaminen ilman samanaikaista sääntelyä voi olla vaarallista. He ovat yhtä mieltä myös siitä, että liian tiukka finanssipolitiikka vuoden 1997 Aasian kriisin yhteydessä oli virhe. Kun Bolivia joutui osittain globaalista laskusuhdanteen vaikutuksesta taantumaan vuonna 2001, jotkut antoivat ymmärtää, ettei sitä pakotettaisi noudattamaan perinteistä niukkuuspolitiikkaa ja leikkaamaan julkisia menoja. Kirjoittamishetkellä tammikuussa 2002 näyttää siltä, että Bolivian annetaan elvyttää talouttaan, käyttäen tuloja joita se tulee pian saamaan äskettäin löydetyistä maakaasuvarannoista, kunnes sen talous alkaa taas kasvaa. Argentiinan romahduksen jälkeen IMF on tunnustanut suurten pelastuspakettien strategian puutteet ja alkanut puhua tilapäisten velanhoidon keskeytysten ja konkurssien avulla suoritettavan uudelleenjärjestelyn käytöstä, vaihtoehdoista joita minä ja muut olemme kannattaneet jo useita vuosia. Kaksi muuta voittoa ovat Jubilee-kampanjan aikaansaamat velkahelpotukset ja myönnytykset, joihin suostuttiin ehtona kauppaneuvottelujen uuden ”kehityskierroksen” aloittamiselle Dohassa. (13)
Työllisyys- (Matt 20:1) Sillä taivasten valtakunta on perheenisännän kaltainen, joka varhain aamulla lähti ulos palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa.
Mahdollisimman korkean työllisyyden ylläpito tulisi olla yksi tärkeimmistä tavoitteista. Jos työttömyysaste pienenee, se vähentää yhteiskunnan kuluja ja köyhyyttä, mutta sen noustessa kulut kasvavat, verojen tuotto vähenee ja köyhyys sekä velkaantuminen kasvavat, kun ihmisillä on vähemmän rahaa ostoksiin. Lisäksi rikollisuus voi olla yksi työttömyyden seuraus varsinkin niissä maissa, joissa on heikko työttömyysturva. Mutta voiko työttömyyttä vähentää tai estää sitä kasvamasta? Tutkimme seuraavaksi tätä aihetta ja eräitä keinoja, joita asiantuntijat ovat esittäneet.
Ihmiset etusijalle. Yksi nyky-yhteiskunnan piirre on taloudellisen tehokkuuden pakkomielle. Pyritään voittojen maksimoimiseen, mikä tietenkään ei ole täysin väärin, koska mikään yritys ei voi kauaa toimia tuottaen tappioita. On kuitenkin syytä kysyä, onko tehokkuuden pakkomielle mennyt liian pitkälle? Monet yritykset sanovat irti työntekijöitään silloinkin, kun ne ovat vahvassa kunnossa ja tuottavat voittoa. Kysymys voi olla siitä, että halutaan saada taseet näyttämään vieläkin paremmilta ja että osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Pidetään tärkeimpänä numeroita ja rikkaita osakkeenomistajien etuja kuin työntekijöitä ja heidän tulevaisuuttaan. Tällaiseen toimintaan syyllistyvät varsinkin ne johtajat, jotka eivät tunne alaisiaan (suuryhtiöt ja monikansalliset yhtiöt). Heidän on vaikeata olla kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista, koska he ovat kaukana heistä. Numerot ja upeat taseet merkitsevät heille enemmän. Työpaikkojen säilyttämiseen pitäisi siis pyrkiä. Ihmisiä pitäisi irtisanoa vain pakon edessä, ei silloin, kun siihen ei ole tarvetta. Esim. Japanissa kulttuuri on sellainen, että työntekijät pyritään pitämään samassa yrityksessä eläkeikään asti. Yhteiskunnan edun kannalta on hyödyllisempää ylläpitää korkeaa työllisyyttä kuin se että osakkeiden arvo kohoaa.
Yksityistäminen. Yksi nyky-yhteiskunnan piirre on yksityistäminen. Vaikka gallup-kyselyt ovat aina osoittaneet, että ihmiset haluavat säilyttää julkiset palvelut (terveys ja koulutus), ovat jotkut tahot pyrkineet ajamaan yksityistämistä. He ajattelevat, että se on tehokkaampaa ja tulee yhteiskunnalle halvemmaksi. Tätä asiaa pitää kuitenkin katsoa kokonaisuuden kannalta. Joskus yksityistäminen voi olla järkevää, mutta usein haitat ovat suuremmat. Se johtuu seuraavista tekijöistä:
• On todettu, että jos valtio ylläpitää korkeatasoisia sosiaalipalveluja ja terveydenhuoltoa, ei se huononna valtion kilpailukykyä. Pohjoismaissa on ollut monipuoliset, verovaroin tuotetut palvelut, mutta nämä maat ovat säilyttäneet kilpailukykynsä.
• Kun työttömyys lähes aina lisääntyy yksityistämisen seurauksena, tulee se kokonaistaloudellisesti kalliiksi yhteiskunnalle. Julkisen sektorin työntekijöiden palkka palaa talouteen aivan samalla tavalla kuin yksityisenkin, mutta jos ihmisiä jää paljon työttömäksi, merkitsee se rasitusta yhteiskunnalle. Siitä seurauksena ovat työttömyyskorvaukset, verojen pieneneminen ja että yhteiskuntaan tulee kiertoon vähemmän rahaa.
Uusliberalistisen ajattelun mukaan erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden tai useiden yhteiskunnan eri sektorien samanaikainen huomioonottaminen on miltei kiellettyä. Esimerkiksi Pernajan kunta irtisanoi oman koulukeittiönsä 12 työntekijää ainoastaan muutaman kymmenentuhannen markan suuruisen säästön takia – ruuan ostaminen suuremmasta, kaupallisin periaattein toimivasta yksiköstä oli vähän edullisempaa. 12 uutta työtöntä aiheuttaa kuitenkin Suomen valtiolle vuodessa noin miljoonan markan kustannukset, joten tämä EU:n kilpailulainsäädännön hengen mukaisesti toteutettu ratkaisu oli koko kansantalouden näkökulmasta järjetön. Päätöksestä vastanneet henkilöt kuitenkin totesivat TV-haastattelussa, että yhteisten asioiden hoidosta ei tulisi mitään jos päätöksiä tehdessä pitäisi ottaa huomioon myös tällaisia seikkoja. He olivat selvästikin sisäistäneet uusliberalistisen logiikan esimerkillisellä tavalla. (14)
Lehtiartikkeli (Etelä-Suomen Sanomat 28.4.2013) osoittaa, miten palvelujen ulkoistaminen yksityisille tuottajille on lisännyt kustannuksia, ei vähentänyt niitä. Kun on haettu säästöjä henkilöstöä vähentämällä, on jouduttu turvautumaan ostopalveluihin ja ulkopuolisiin konsultteihin. Se on tullut jopa yli kaksi kertaa kalliimmaksi kuin alkuperäiset menot:
Säästöt tuovat uusia menojaUlkoistaminen: Jopa puolessa kunnista palvelujen osto on lisännyt kustannuksia
Sami Vainio: Palvelujen ulkoistamisella haetut säästöt kostautuvat usein uusien menojen syntymisenä. Esimerkiksi vuosina 2006-2010 valtion henkilöstökulut vähenivät 216 miljoonalla eurolla, mutta palvelujen ostot lisääntyivät yli 500 miljoonalla. – Kun vähenevää henkilöstöä on jouduttu korvaamaan palveluilla, se on tullut pidemmän päälle kalliimmaksi, arvioi Suomen Akatemian tutkijatohtori Hanna Kuusela. Kuusela on tutkinut julkisen sektorin kasvavaa konsulttivaltaa yhdessä Matti Ylösen kanssa kirjoittamassaan Konsulttidemokratia-kirjassa. Kutistunut hallinto tulee usein riippuvaiseksi erilaisista konsulteista, jolloin yritykset pystyvät laskuttamaan palveluistaan aina vain enemmän. Erityisen räikeää rahastus on ollut julkisen sektorin tietohallinnossa, jonka kulut jopa kaksinkertaistuivat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. – Kun kaikki valta annetaan monopolisoituneille tai keskittyneille markkinoille, niin säästöjä on oikeastaan turha odottaa, Kuusela huomauttaa.
• Jos otetaan huomioon vain valtion osuus, voivat verovaroin tuotetut palvelut näyttää kalliilta. Kuitenkin, jos terveydenhuoltojärjestelmä puretaan, jotta voitaisiin vähentää verotusta, tulee se ihmisille kalliimmaksi. He joutuvat maksamaan siitä enemmän ja tarvitsevat ehkä muunlaisia avustuksia voidakseen maksaa kalliit laskunsa. Yksi osoitus siitä, ettei yksityistäminen ole tehokasta, on Yhdysvaltain terveydenhuolto. On todettu, että siellä on maailman huonoin ja tehottomin terveydenhuoltojärjestelmä, jos verrataan toisiinsa kustannuksia ja aikaansaannoksia. Sen järjestelmä on kallein, mutta käytännössä huonompi kuin yhdenkään toisen OECD-maan terveydenhuolto.
Terveydenhuolto on hyvä esimerkki. USA:n terveydenhuoltojärjestelmä on jo selvästi suomalaista terveydenhuoltoa kalliimpi, vaikka mukaan laskettaisiin vain valtion verotuloilla katetut menot. Jos mukaan lasketaan myös ne varat, jotka ihmiset itse kuluttavat terveydenhuoltoonsa, USA käyttää terveydenhuoltomenoihin 15 prosenttia bruttokansantuotteestaan ja Suomi vain 7 prosenttia. Dollareina laskettuna USA käyttää terveydenhuoltoon henkeä kohti runsaat kolme kertaa enemmän rahaa kuin Suomi. (15)
• Kun työttömyys lisääntyy yksityistämisen tai muun toiminnan seurauksena, aiheuttaa se aina sosiaalisia ongelmia, joka pahimmillaan tarkoittaa rikollisuutta, yhteiskunnallista levottomuutta ja kaupunkiväkivaltaa. Myös köyhyyteen liittyvät sairaudet kuten tuberkuloosi saattavat lisääntyä. Käytännössä edellinen tarkoittaa, että säästöt toisaalla voivat tuoda kustannuksia muualla. Loputon yksityistäminen ja tehokkuuden tavoittelu voi lyhyellä aikavälillä näyttää hyvältä, mutta jos se lisää muita kustannuksia, voi lopputulos taloudellisesti olla huonompi. Kokonaistehokkuus täytyy ottaa huomioon.
Matalammalla työttömyysasteella oli myös syvällisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia – asioita, joihin IMF kiinnitti vähän huomiota missään maassa. Miljoonia työntekijöitä, jotka oli aiemmin suljettu pois työmarkkinoilta, tuotiin sisään, mikä samanaikaisesti vähensi köyhyyttä ja sosiaaliavustuksilla elävien ihmisten määrää ennennäkemättömän nopeasti. Tämä vuorostaan vähensi rikollisuutta. Kaikki amerikkalaiset hyötyivät. Matala työttömyysaste puolestaan rohkaisi ihmisiä ottamaan riskejä, ottamaan vastaan työpaikkoja ilman työsuhdeturvaa – ja tämä halukkuus ottaa riskejä on osoittautunut olennaiseksi ainekseksi USA:n menestykseen niin sanotussa ”Uudessa Taloudessa”. (16)
Pankit ja yritykset. Yksi syy työttömyyden kasvuun Suomen lamassa 1990-luvun alussa oli pankkien joustamattomuus yrityksiä kohtaan. Kun pankit saivat takauksen, että valtio korvaa kaikki luottotappiot, käyttivät ne tätä hyväkseen. Seuraus oli, että tuhannet suhteellisen terveet – vaikkakin velkaiset – yritykset menivät konkurssiin. Useimmilta konkursseilta olisi vältytty, jos olisi tehty velanmaksuohjelmia, maksujen tilapäisiä lykkäyksiä ja jos olisi asetettu tiukempia ehtoja pankeille. On aina vaikeampi perustaa uusi yritys kuin säilyttää jo olemassa oleva yritys.
Suomessa 1990-luvun lama ja pankkikriisi veivät konkurssiin kymmeniätuhansia pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Tuhansissa tapauksissa suuret pankkimme ajoivat terveitä, väliaikaisissa maksuvaikeuksissa olevia pienyrityksiä konkurssiin täysin tarpeettomasti: niiden kannalta oli turvallisinta antaa velkaantuneiden yritysten mennä konkurssiin, koska tällöin valtio korvasi pankeille syntyneet luottotappiot kokonaisuudessaan, ilman ylärajaa. Jos pankit olisivat ryhtyneet neuvottelemaan yritysten kanssa joustavammista maksuaikatauluista ja yrittäneet pitää ne hengissä laman yli, niiden omat voittomarginaalit olisivat saattaneet laskea. Tähän niillä ei taas mielestään ollut mahdollisuutta yhä kireämmäksi käyneen kotimaisen ja kansainvälisen kilpailutilanteen vuoksi. (17)
Osuuskuntatyyppinen malli. Yksi tapa ylläpitää työllisyyttä on osuuskuntatyyppinen malli, jossa työntekijät ovat yritysten omistajia. Tällainen malli poistaa tehokkaasti vastakkainasettelua työntekijöiden ja työnantajan välillä. Se on usein myös tehokkaampaa, koska työntekijät osallistuvat suunnitteluun ja vastuuseen. Jos on lama-aika, ja tuotanto vähentyy, voidaan täystyöllisyyttä ylläpitää vähentämällä työntekijöiden työtuntien määrää, eikä irtisanomalla ketään. Samoja toimenpiteitä on mahdollista tehdä tavallisissakin yrityksissä, mutta yleensä työmarkkinapolitiikka, byrokratia ja joustamattomuus estävät tekemästä suurempia ratkaisuja. Ei pystytä neuvottelemaan, miten voitaisiin parhaiten ylläpitää työllisyyttä ja miten yritys pysyisi samanaikaisesti taloudellisesti terveenä. Joustamattomuus neuvotteluissa tai ehkä jatkuva palkan tavoittelu voi aiheuttaa työttömyyttä. Jos työntekijät itse olisivat yrityksen omistajia, ei tällaisia ongelmia esiintyisi helposti.
- (Luuk 3:12-14) Niin tuli myös publikaaneja kastettaviksi, ja he sanoivat hänelle: "Opettaja, mitä meidän pitää tekemän?" 13. Hän sanoi heille: "Älkää vaatiko enempää, kuin mikä teille on säädetty". 14. Myös sotamiehet kysyivät häneltä sanoen: "Mitäs meidän pitää tekemän?" Ja hän sanoi heille: "Älkää kiskoko keneltäkään älkääkä kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne".
- (San 30:15) Verenimijällä on kaksi tytärtä: Anna vielä! Anna vielä! Kolme on, jotka eivät kylläänsä saa, neljä, jotka eivät sano: "Jo riittää":
Yritysvaltaukset ja työttömyys. Yksi suuri syy työttömyyteen ovat yritysvaltaukset, joiden yhteydessä irtisanotaan työntekijöitä, jotta yhtiöistä tulisi entistä tuottavampia. Niissäkään ei välitetä työsuhteiden jatkuvuudesta vaan tärkeintä on voitollisen taseen esittäminen, josta hyötyvät vain rikkaat osakkeenomistajat. Lisäksi ongelmallista on, että useat yritysvaltaukset tehdään lainarahalla. Se lisää yritysten velkaa ja finanssijärjestelmän haavoittuvuutta.
Toimenpide, johon valtiovallan olisi heti ryhdyttävä huuman hillitsemiseksi, on kieltää lailla pankkeja ja muita rahalaitoksia antamasta lainaa yritysvaltauksiin. Samaten kuin 1920-luvulla on 1980-luvulla noussut valtava yritysten yhteensulautumisaalto. …Mikä on lopputulos? Fuusioituneiden yhtiöiden velka on kasvanut ja varallisuuden epäsuhtaisuus pahentunut osakkeenomistajien rikastuttua entisestään. Muistakaamme, että yksi prosentti varakkaimmista omistajista Amerikassa omistaa aina 50 prosenttia kaikista osakkeista. (18)
Lyhyemmät työajat. Yksi keino vähentää työttömyyttä, on vähentää työaikoja. On ehdotettu mm. 4-päiväistä työviikkoa tai 6-tuntista työpäivää. Tämä avaa mahdollisuuden uusille työntekijöille ja vähentää työttömyyttä radikaalisti. Kuitenkin tällaiset ratkaisut vaativat sitä, että palkka alenee lähes samassa suhteessa. Yritysten kulut kasvavat kohtuuttomiksi, jos palkka pysyy samana.Esim. Utahin osavaltiossa Yhdysvalloissa on kokeiltu 4-päiväistä työviikkoa, kun osavaltio määräsi useimmat työntekijänsä lyhyemmälle työviikolle. Palkka pysyi tässä kokeilussa samana. Havaittiin, että työntekijät tekivät samalla palkalla mieluummin neljä pitkää työpäivää kuin viisi lyhyempää. Myös osavaltion kulut pienenivät: oli vähemmän autolla ajamista, josta oli seurauksena 1,4 miljoonan dollarin säästöt. Samoin sairaskulut ja ylityöt vähenivät, josta tuli lisäsäästöjä 4,1 miljoonaa dollaria. (Valitut palat, tammikuu 2011, s. 44) Toinen esimerkki on Ranskasta. Siellä jaettiin työtä lyhentämällä työviikko 35 tuntiin. Kokeilun seurauksena työttömyys Ranskassa väheni huomattavasti: 12,6 prosentista 8,5 prosenttiin neljän vuoden aikana. Vaikka esim. Suomen taloudellinen kasvu samana aikana oli selvästi nopeampaa, ei sillä ollut samanlaista vaikutusta työllisyyteen. Tämä vahvistaa sen, että työajan lyhentäminen, jota Ranskassa kokeiltiin, on työllisyyttä lisäävä tekijä.
Lionel Jospinin sosiaalidemokraattinen hallitus muutti 90-luvun lopulla Ranskan talouspolitiikan kurssin ja alkoi elvyttää kulutusta keynesiläiseen tapaan. Se otti töihin 300 000 nuorta julkiselle sektorille ja päätti jakaa työtä lyhentämällä työviikkoa 35 tuntiin. Usko palasi heti, talous lähti liikkeelle ja työttömyys alkoi laskea. Kauppataseen ylijäämä saavutti vuonna 1997 Ranskan kaikkien aikojen ennätyksen, ja investoinnit lisääntyivät kymmenen prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Työministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen vakuutti, että työajan lyhennys parantaisi Ranskan työllisyyttä. Hän perusteli näkemystään vertaamalla toisiinsa Suomen ja Ranskan tilannetta. – Ranskan työttömyys on alentunut Suomea nopeammin, vaikka Suomen kasvu on ollut selvästi rajumpaa. Minusta se vahvistaa, että työajan lyhentämisellä on ollut merkitystä, Tiainen perusteli. Työajan lyhentäminen loi viiden vuoden aikana Ranskaan 265 000 uutta yksityissektorin työpaikkaa. Näin arvioi Ranskan valtion taloussuunnittelua palveleva tutkimuslaitos Plan silloisessa tutkimuksessa. Viikkotyöajan 35 tuntiin vähentävä laki säädettiin ankaran poliittisen kiistelyn jälkeen syksyllä 1997. Se astui voimaan seuraavan vuoden kesäkuussa suuremmissa, vähintään 20 työntekijän yrityksissä. Ranskan työttömyysaste laski neljä vuotta vallassa olleen vasemmistohallituksen aikana 12,6 prosentista 8,5 prosenttiin. Lukema oli alhaisin 18 vuoteen. Planin mukaan viidesosa työllisyyden paranemisesta voidaan selittää suoraan työajan lyhentämisen luomilla työpaikoilla. (19)
Yritystoiminnan helpottaminen. Uusien yritysten perustaminen vaatii usein suurta paperityötä ja on monimutkaista byrokratian takia. Jos yritysten perustaminen tehtäisiin yksinkertaisemmaksi ja helpommaksi, ja uudet yrittäjät saisivat jatkuvaa tukea, voisi se lisätä uusia yrityksiä ja työllisyyttä. Britanniassa tämä malli otettiin käyttöön 1970-luvun loppupuolella. Pieniä ja keskisuuria yrityksiä varten perustettiin oma erityinen osasto. Sen tarkoituksena oli poistaa byrokratiaa, ja kaikki ne, jotka suunnittelivat yrityksen perustamista, pystyivät ongelmissaan kääntymään tämän osaston puoleen. Toimenpiteen tehokkuutta todistaa se, että 2,5 vuoden aikana Britanniaan syntyi yli 2 miljoonaa uutta yritystä, ja niiden seurauksena lähes 5 miljoonaa uutta työntekijää.
Maatalous ja työllisyys. Maataloudessa tulisi pyrkiä työllisyyden säilyttämiseen tai lisäämiseen. Tällä hetkellä, kun kaupungeissa on suuri työttömyys, ei ole mitään järkeä pyrkiä vähentämään työvoiman käyttöä maataloudessa. Se ei ole kokonaistaloudellisesti järkevää. Varsinkin sellainen politiikka, jossa ei suojella maan omaa peruselintarviketuotantoa, on vaarallista, koska se saattaa ruokahuollon riippuvaiseksi muista maista. Dagen-lehti kuvaa tilannetta Ruotsissa:
Dagen-lehti asettuu Gyllenhammarin sanojen taakse: ”Ruotsalaisen maanviljelyksen alasajo merkitsee valtavaa voimavarojen tuhlausta. Tukahdutamme resurssimme ja teemme samalla tuhansittain ihmisiä työttömiksi maanviljelyksessä ja elintarviketeollisuudessa. Ahtaasti laskettuna on totta, että muualla ruoka on halvempaa kuin Ruotsissa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että olisi kansantaloudellisesti suotavaa ajaa alas oma ruokatuotantomme tuontitavaroiden hyväksi. Suurimittainen elintarvikkeiden tuonti edellyttää vientitulojen lisäystä, jolla kaupan tase saataisiin tasapainoon. Jos ei ole rahaa maksaa, ei myöskään voi ostaa tuotteita. Nykyään harjoitettava politiikka on vaarallista ja mieletöntä. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessa maailmassa voidaan tuskin puhua ruuan yltäkylläisyydestä, päinvastoin kehitys on uhkaava. Miten siis on puolustettavissa se, että näin erinomaisilla edellytyksillä varustettu maa antautuu toisten maiden huolehdittavaksi?” (20)
Miten työllisyyttä voidaan säilyttää tai lisätä maataloudessa? Ensimmäinen ehto on, että jokaisen maan tulee turvata oma peruselintarvikkeiden tuotanto kuten edellinen esimerkki osoittaa. Jos ei tähän pyritä, on se vaarallista politiikkaa. Yksi keino ylläpitää työllisyyttä maataloudessa on myös pientilojen tukeminen. Mitä enemmän on pientiloja, sitä vähemmän on työttömyyttä. Pientilat lisäävät työllisyyttä. Niitä voidaan tukea muutamilla tärkeillä lainmuutoksilla:
Maataloustuet. Kun maataloustukia on maksettu, on se toteutettu pinta-alan mukaan. Esim. 200 hehtaarin viljelijä on saanut tukea kymmenen kertaa enemmän kuin 20 hehtaarin viljelijä. Tämäntyyppinen jako on johtanut siihen, että on syntynyt yhä suurempia tiloja ja pientilat ovat vähentyneet. Kuitenkaan seurauksena ei ole ollut tukien määrän väheneminen vaan ne ovat jakaantuneet yhä harvempien viljelijöiden käsiin. Se ei ole kokonaistaloudellisesti järkevää, koska samalla työpaikkoja on vähentynyt. Yksi ratkaisu on muuttaa maataloustukien rakennetta niin, että ne kohdistuvat enemmän pientiloihin. Se tarkoittaa, että jokaiselle viljelijälle maksetaan perusosa, mutta tuen suhteellinen määrä pienenee sitä mukaa kuin pinta-ala kasvaa. Seuraava esimerkki kuvaa tätä vaihtoehtoa:
Jos maataloustukipaketti säilyy samana mutta jakautuu aiempaa harvempien viljelijöiden kesken, valtion kokonaismenot kasvavat. Kansantaloudesta näet katoaa tällöin työpaikkoja ja työttömille pitää maksaa työttömyyskorvauksia työministeriön budjetista. Yhteiskunnallisten tulonsiirtojen tavoitteena pitäisi olla tuloerojen tasoittaminen ja köyhimpien ihmisten tukeminen. EU:n maataloustukipolitiikka kuitenkin toimii aivan erilaisella logiikalla. Se palkitsee omistamista: suurviljelijä, joka omistaa tuhat hehtaaria peltoa saa Suomen hallitukselta suoraan tai EU:n koneiston kautta sata kertaa enemmän rahaa kuin pienviljelijä joka omistaa vain kymmenen hehtaaria maata. Käytännössä tämänkaltainen politiikka kasvattaa työttömyyttä ja johtaa eräänlaiseen käänteiseen maareformiin ja maaomaisuuden yhä nopeammin etenevään keskittymiseen. Tällainen politiikka ei kuitenkaan olisi ainoa vaihtoehto. Entä jos Suomi ryhtyisikin maksamaan kaikille viljelijöille, jotka eivät nosta työttömyyskorvauksia tai muuta valtiontukea, tietyn vuosittaisen määrän maataloustukea, tilan koosta riippumatta? Pahasti velkaantuneille viljelijöille voitaisiin siirtymävaiheessa myöntää lisätukea, ja luomutiloja voitaisiin tukea hiukan suuremmalla vuotuisella summalla. Tällainen järjestelmä hyödyttäisi pieniä tiloja kaikkein eniten. Suurtilat menettäisivät paljon rahaa, mutta tämä ei olisi niin vakavaa, koska riittävän suurien tilojen pitäisi pärjätä muutenkin, elleivät ne ole maataloustuen nykyisten muotojen seurauksena omaksuneet liian kalliita ja tehottomia menettelytapoja kuten sinileväkukintoja synnyttävää peltojen liikalannoitusta. (21)
Maaomistuksen verotus. Toinen mahdollisuus on verottaa maaomaisuutta. Pientilat voisivat olla verosta vapaat, mutta suurtiloja (esim. yli 100 hehtaaria) tulisi verottaa progressiivisesti. Mitä suurempi tilakoko, sitä suurempi verotus. Tämä johtaisi siihen, että maa jakautuisi tasaisemmin ja syntyisi lisää pienviljelyä, koska ei ole edullista pitää ylisuuria tiloja. Varsinkin kehitysmaissa, joissa on valtavan kokoisia tiloja, sillä olisi merkitystä. Siellä pienelläkin maapalstalla on suuri merkitys, koska siitä voi tulla perustoimeentulo perheelle.
Verotus on yksi avaintekijöistä talouden tasapainottamisessa. Jokaisella valtiolla on menoja, ja jos siihen ei saada varoja verotuksen kautta tai muulla tavoin, on seurauksena talouden epätasapaino ja velkaantuminen. Sellainen rahapolitiikka ei voi pitkään onnistua. Tällä alueella kannattaa kiinnittää huomiota muutamiin verotusteknisiin seikkoihin.
Veroalennukset? On todettu, että kun lama tulee, on yksi syy verotuspohjan mureneminen. Valtiot ovat ryhtyneet veronalennuksiin ja -helpotuksiin, kun niiden olisi pitänyt kiristää rahapolitiikkaa. Näin on tapahtunut mm. Kreikassa ja Yhdysvalloissa. Ehkä tarkoitus on ollut saada luotua lisää työpaikkoja, mutta siihen veronalennukset ovat erittäin kallis tapa. On arvioitu, että jos halutaan vähentää työttömyyttä yhdellä prosenttiyksiköllä, edellyttäisi se palkkaverotuksen, välillisten työvoimakustannusten ja arvonlisäveron keventämistä kymmenellä prosenttiyksiköllä. Sellaisessa veronalennuksessa ei ole mitään järkeä, koska se johtaisi valtion syvään velkaantumiseen. Työllisyyden ylläpitoon löytyy parempia ja tehokkaampia keinoja.
Veroale, veroale, veroale, huusi ekonomistikuoro taas noususuhdanteen huipulla keväällä 2000. Viimeksi yhtä yksimielisiä oltiin laskusuhdanteen pohjalla. Silloin huudettiin: säästöjä, säästöjä, säästöjä. … Empiiristen tutkimusten tulokset ovat keskimäärin sitä luokkaa, että rakenteellisen työttömyyden alentaminen yhdellä prosenttiyksiköllä edellyttäisi työhön kohdistuvan kokonaisveroasteen – palkkaverotuksen, välillisten työvoimakustannusten tai arvonlisäveron – keventämistä yhteensä noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tällainen veronkevennysten keskimääräinen hyötysuhde merkitsisi Suomeen sovellettuna sitä, että rakenteellisen työttömyyden alentaminen yhdellä prosenttiyksiköllä – mikä tarkoittaisi noin 25 000 henkilöä – edellyttäisi vuositasolla noin 20 miljardiin markkaan kohoavia veronkevennyksiä, siis lähes miljoonan markan verotulojen tuhlausta ja tästä aiheutuvaa julkisten menojen supistustarvetta yhtä työllistyvää kohden. Sillä summalla elättäisi vuodessa jo useita kymmeniä työttömiä. Ei vaikuta kovin viisaalta! (22)
Automaation vaikutus. Yksi syy, miksi monet valtiot ovat menettäneet verotuloja, on automaatio ja sen vaikutus talouteen. Mitä pidemmälle automaatio teollisuudessa ja internet-pohjainen itsepalveluyhteiskunta etenevät, sitä enemmän menetetään työpaikkoja ja verotuloja. Esim. Suomessa on kadonnut kymmeniä - satojatuhansia teollisuuden työpaikkoja tuotannon tehostamisen ja uuden teknologian takia. Samalla kun tuottavuus on kasvanut, eivät valtion verotulot ole kasvaneet, koska sama tuotanto voidaan tehdä yhä pienemmällä määrällä ihmisiä. Uudet investoinnitkaan eivät välttämättä muuta suuntausta, koska niillä pyritään kasvattamaan tehokkuutta, joka on ristiriidassa työpaikkojen säilymisen kanssa.Palvelusektorilla on sama ongelma. Kun internet-pohjainen itsepalvelu etenee, vähentää se lisää työpaikkoja. Pankkisektorilla näin on jo käynyt, koska siitä on kadonnut tuhansia työpaikkoja. Suuressa muutoksessa ovat muutkin alat, joissa on mahdollisuus itsepalveluun. Kaupankäynti netissä ja matkalippujen tilaaminen ovat pieniä esimerkkejä. Ne vähentävät palvelusektorin työpaikkoja. Mitä voidaan tehdä, jotta valtioiden verotulot eivät pienene automaation ja sen aiheuttaman työttömyyden takia? Järkevintä olisi pyrkiä verottamaan tuotannon kasvua ja tehokkuutta eikä vain ihmistyön osuutta. Jos työllisten määrä teollisuusyrityksissä ja palvelusektoreilla vähenee, ei yhteiskunta kykene enää turvaamaan hyvinvointipalveluita. Se vähentää myös ihmisten ostovoimaa ja muiden yritysten tuloksia, koska työttömyys kasvaa. Sen sijaan jos verotetaan tuottavuutta ja liiketoiminnan volyymia, kertyisi yhteiskunnalle jaettavaa jatkossakin. (Esim. Suomessa yritysten voitot v. 2000 olivat 184 miljardia markkaa, joka oli lähellä Suomen sen vuotista valtion budjettia. Koko 1990-luvun budjetti oli alle 200 miljardia markkaa.) Verotuksen painopisteen muuttaminen – verotetaan enemmän tuottavuutta kuin ihmistyön osuutta – suosisi lisäksi paremmin niitä yrityksiä, jotka pyrkivät säilyttämään työllisyyden mahdollisimman korkeana. Sitä voisi edistää edelleen sillä, että jokainen työntekijä olisi vähennyskelpoinen verotuksessa. Palkkojen verotuksellinen kohtelu olisi työllisyyttä lisäävä tekijä.
Poliitikkojen pitäisi maailmanlaajuisesti valvoa, että paikallaan polkevasta tuotannosta saadaan pumpattua tuottoa eli jaettavaa veroina ja palkkoina edes entinen määrä. Riippumatta siitä, tekeekö työn ihmiskäsi tai robotin käsi. Sama koskee ajattelutyötä. Tekevät työn sitten ihmisaivot tai tietokoneen aivot. … Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon muihin komponentteihin ja erityisesti ihmistyön asemasta tuotannon jalostusarvon verottamiseen… Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan yhteiseen pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa. Nykyisillä verotusperusteilla teknologian ja automaation hyväksikäyttö tuottavuuden kohottajana on laillistettua veronkiertoa. Edes ay-liike ei ole ymmärtänyt tätä. Jos Euroopan maat eivät pysty harmonisoimaan verotustaan, infrastruktuuriaan ja sosiaaliturvaansa, ainoa mahdollisuus turvata verotulot olisi siirtyä nykyisestä ihmistyöhön perustuvasta tuloverojärjestelmästä ”kassavirtapohjaiseen” verotukseen. Tätä on esittänyt esim. Münchenin kansantaloustieteen professori Hans-Werner Sinn. Nykyisin tämä uusliberaali talousprofessori toimii Ifo-instituutin johtajana ja oikeistolaisen Angela Merkelin mustapunaisen hallituskoalition neuvonantajana. Tiedemiehet ovat keskustelleet mallin eduista 70-luvulta alkaen, mutta missään maailmalla sitä ei ole kokeiltu. Sinnin mukaan kassavirtaveloituksessa on se etu, että verotulot eivät rapautuisi. Yritystä verotettaisiin kassaan tulevan ja kassasta lähtevän rahan erotuksesta. Investoinnit poistettaisiin kerralla. Järjestelmä on tiedemiesten mukaan yksinkertainen. Se ei vaadi monimutkaista kirjanpitoa eikä siihen liity hankalia arvostusongelmia. Sinn pitää kassavirtaverotusta realistisena, vaikka siitä ei ole kokemusta. … Koska teknologia hyödyttää pääasiassa vain pääoman omistajia, se tulisi saattaa hyödyttämään myös kaikkia kansalaisia. Valitettavasti poliittiset päättäjät maailmanlaajuisesti eivät ole edes juhlapuheissaan puuttuneet tähän ongelmaan. (23)
Tuloerot. Kun halutaan parantaa yhteiskunnan ja valtion taloutta, on tasainen tulonjako yksi avaintekijöistä. Mitä tasaisempi tulonjako on, sitä enemmän markkinoilla on ostovoimaa ja yhteiskunnan sosiaalimenot ovat pienemmät. Esimerkkinä on kaksi superrikasta, joilla on jo kaikkea ja jotka kuluttavat ruokaan saman verran kuin muutkin ihmiset. Jos he molemmat ostavat kalliin loistoauton ja sijoittavat rahansa pörssin uhkapeliin, ei se paljoakaan hyödytä yhteiskunnan kokonaistaloutta. Sen sijaan jos 10 000 tavallista ihmistä kuluttaa saman summan kulutushyödykkeisiin, ruokaan ja vaatteisiin, on sillä suurempi taloudellinen merkitys. Se hyödyttää yhteiskuntaa enemmän, koska se ylläpitää useita palveluelinkeinon ja teollisuuden aloja. Kun nämä alat pysyvät pystyssä, ei tule työttömyyttä eivätkä sosiaalimenot kasva. Keinoja, joilla voidaan vähentää tuloeroja yhteiskunnassa, ovat mm. progressiivinen verotus sekä pääomatulojen suurempi verotus. Katsomme molempia vaihtoehtoja.
Progressiivinen verotus. Nykyistä suurempi progressiivinen verotus vähentäisi tuloeroja ja kasvattaisi yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. Monet rikkaat valittavat verotuksestaan, mutta esim. Suomessa vain valtion tuloverot ovat progressiivisesti verotettuja. Ne muodostavat alle 20 % palkansaajiin kohdistuvista maksuista, joten niiden osuus ei ole kovin suuri. Kunnallisvero sekä arvonlisä- ja muut kulutusverot ovat olleet tasaveroja. Nykyistä progressiivisempi verotus – korotus voisi alkaa esim. yli 30 000 euroa vuodessa ansaitsevilla – on yksi vaihtoehto tuloerojen vähentämiseen. Se on lähellä raamatullista mallia, jossa tuloeroja pyritään tasaamaan (2 Kor 8:13-15: Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on: "Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut".). Muutamien prosenttiyksikköjen korotus ei paljoa tunnu rikkaan kukkarossa. Sillä ei pitäisi olla merkitystä sellaiselle henkilölle. Entä työllisyys? Eräät tutkimukset ovat osoittaneet sen, että progressiivinen verotus on myös työllisyyden kannalta hyvä vaihtoehto. Sen edut eivät rajoitu vain tuloerojen pienentymiseen:
Kokoomuksen ja Etelärannan hellimä väittämä on myös, että progressiivinen verotus tappaa työhalut ja sitä kautta vähentää työllisyyttä. Kuitenkin jokin vuosi sitten julkaistu tutkimus todistaa päinvastaista. Se kertoo, että progressiivinen verotus on suotuisa asia juuri työllisyyden kannalta. Korkeampi progressio edistää palkkamalttia ja se puolestaan johtaa parempaan työllisyyskehitykseen, sanoo kansantaloustieteen professori Erkki Koskela. Koskelan mukaan sekä kotimainen että kansainvälinen empiirinen tutkimus vahvistaa progression työllisyyttä edistävän vaikutuksen. Koskela kirjoittaa asiasta Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen julkaisemassa kirjassa ”Towards Higher Employment, The Role of Labour Market Institutions”. Tälle huomiolle on osoitettu liian vähän huomiota, sanoo Koskela. Hänen mukaansa havaintoa tukevat empiiriset tutkimukset, joita on tehty Italiassa, Englannissa, Ruotsissa ja Suomessa. Progressiivista verotusta on yleensä perusteltu vain tasa-arvon näkökulmasta, ei työllisyyden. (24)
Pääomatulot. Kun halutaan parantaa yhteiskunnan ja valtion taloutta, on pääomatulojen (osingot, korot, arvopaperien myyntivoitot…) suurempi verotus yksi avaintekijöistä. Ongelmana nyky-yhteiskunnassa on, että palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on koko ajan pienentynyt – se on lisännyt valtioiden velkaa – mutta pääomatulojen kasvanut. Ja vaikka pääomatulojen osuus on kasvanut, on siitä ollut vain vähäistä yhteiskunnallista hyötyä, koska niiden verotus on ollut olematonta (Suomessa osingot tulivat kokonaan verovapaiksi v. 1993 ja v. 2004 jälkeen uudelleen lievästi verotettaviksi). On mahdollista, että tavallisen palkansaajan veroprosentti on ollut jopa suurempi kuin henkilön, joka on saanut suuren osan miljoonatuloistaan verottomina osinkoina. Monet hyväosaiset ovat saattaneet olla vapaamatkustajia verotuksen alueella, koska lainsäädäntö on sen sallinut. Pääomatuloja tulisi siis voida verottaa kuin työtuloja. Se voisi tapahtua progressiivisesti niin, että pienimmät pääomatulot ovat veroista vapaita. Jos valtiot yhdessä sopisivat tämän veron ja muiden verojen suuruudesta, vähentäisi se huomattavasti keinottelua ja niiden pahasti velkaantuneet taloudet voisivat tasapainottua.
Helsingin yliopiston edesmennyt finanssioikeuden professori Kari S. Tikka oli myös huolissaan verotuksen nykyisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Hän on todennut: ”Suurimmat verovapaat osinkotulot, joita yksityishenkilöt tänä vuonna (v. 2001) kuittaavat, nousevat yli 100 miljoonan markan. Samaan aikaan palkkatulon verotus on ankaraa ja jopa työttömyysturvasta ja pienemmistä eläkkeistä menee vero. Tämä on romahduttanut monen uskon verotuksen oikeudenmukaisuuteen”. Veroprofessorin mielestä oikeudenmukaisuus verotuksessa on monimutkainen kysymys. – ”Meillähän jo vuoden 1993 uudistuksessa omaksuttiin se periaate, että tulonjakoa ei tasata pääomatulojen vaan ainoastaan ansiotulojen osalta. Siinä otettiin suuri askel siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus väistyy verojärjestelmässä kansainvälisen kilpailukyvyn tieltä… Se voi olla yksi syy siihen, että ollaan vieraannuttu politiikasta eikä tunneta solidaarisuutta yhteiskunnassa, kun nähdään, että ne joilla on kaikkein suurimmat tulot, näyttävät olevan vapaamatkustajaluokassa”, Tikka pohtii. Siksi hän olisi ollut laittamassa osingot takaisin verolle. … Sekä valtion tulovero että kunnallisvero ja siihen lisätyt pääomatulot pitäisi laskea yhteen ja koko pottia pitäisi verottaa progressiivisella veroprosentilla. Sen maksimi voisi olla esimerkiksi 55 prosenttia. 45 prosentin käteen jäävä osuus olisi aivan riittävä kiihoke ahneillekin. … Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että rahan ”makuuttaminen” on tehty edullisemmaksi kuin työn tekeminen. Samoin varallisuusvero on palautettava takaisin. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva on voinut maata sohvalla ja yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla hän voi selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan. Pääomaverot ovat muutenkin Suomessa EU-maiden alhaisimmasta päästä. Omituista, että poliitikot ovat maailmanlaajuisesti hyväksyneet pääoman työtä alhaisemman verotuksen, vaikka pääomasta on maailmalla muutenkin liikatarjontaa. (25)
Veroparatiisit. Yksi syy, miksi valtiot menettävät verorahoja, ovat veroparatiisit eli verokeidasmaat sekä niissä olevat tuhannet postilaatikkofirmat. Ne ovat likaisen rahan pesupaikkoja, koska niitä ja nimettömiä tilejä käyttävät hyväkseen terroristit, huumepomot ja rikolliset. Samoin monet tavalliset yksityiset henkilöt ja yritykset harjoittavat veronkiertoa käyttäessään niitä hyväkseen. Käytännössä tällaisessa toiminnassa on kysymys ahneudesta mutta myös varastamisesta, joista meitä varoitetaan. Ei haluta maksaa veroja, joihin muut ihmiset ovat velvoitettuja. Se rapauttaa yhteiskunnan veropohjaa ja on osasyy valtioiden heikkoon talouteen.
- (Luuk 12) Ja hän sanoi heille: "Katsokaa eteenne ja kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi".
- (Ef 5:5) Sillä sen te tiedätte ja tunnette, ettei yhdelläkään haureellisella eikä saastaisella eikä ahneella - sillä hän on epäjumalanpalvelija - ole perintöosaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa.
Miten tällaiseen toimintaan ja verojen kiertoon voidaan puuttua? Yksi keino on valtioiden painostus veroparatiiseja kohtaan. Seuraava ehdotus puhuu voimakkaista toimenpiteistä, joilla veronkiertoa voitaisiin ehkäistä. Verokilpailu yleensäkin on yksi suurimpia syitä, miksi valtiot menettävät tuloja. Ne joutuvat kierteeseen, jossa hyvinvointipalveluiden säilyttäminen on yhä hankalampaa, koska pelätään pääomien virtaamista pois ja että yritykset saavat parempia etuja muissa maissa. Järjetön verokilpailu olisi estettävissä valtioiden välisillä sopimuksilla. Kohtuullinen vero ulosvirtaavasta pääomasta saattaisi myös pitää keinottelun ja valuuttaspekulaatiot kurissa.
Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa pantava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet niihin pitää katkaista. Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit olisi kriminalisoitava. Pörssissä olevat nimettömät hallintarekisterit olisi lopetettava ja estettävä niiden avulla tapahtuva veronkierto. Samoin veronkierrossa avustavat asianajajat ja tilitoimistot on asetettava yhtäläiseen oikeudelliseen vastuuseen kuin asiakkaansa. (26)
Arvonlisäveron korotus muutamalla prosenttiyksiköllä voisi tasapainottaa huomattavasti valtion taloutta. Jos tuote maksaa 103 euroa entisen 100 euron sijasta, se ei merkitse yksityiselle kuluttajalle juuri mitään. Näin pienet korotukset eivät haittaa myöskään yritystoimintaa, koska kuluttajakaan ei niihin reagoi. Sen sijaan valtion taloudelle siitä olisi huomattavaa hyötyä. Arvonlisävero on myös parempi vero kuin esim. polttoainevero, koska se on laajempi vero eikä aja epätasa-arvoiseen asemaan niitä, jotka joutuvat ajamaan pitkiä työmatkoja. Toisaalta jos polttoainevero kohoaa runsaasti, lisää se kuljetuskustannuksia (ESS raportoi 20.9.2011: Polttoaineen vero nostaa kustannuksia 15 000 euroa rekkaa kohden). Se saattaa johtaa kuljetusyritysten konkursseihin, julkisen liikenteen supistamiseen sekä kaikkien tuotteiden hintojen kohoamiseen kohonneiden kuljetuskustannusten takia.
Eläkekatto. Yksi keino puuttua valtion menoihin, on asettaa eläkekatto. Se tarkoittaa, että korkeimmat eläkkeet verovapaana voivat olla korkeintaan 1500 - 2000 euroa kuukaudessa. Tällainen toimenpide vähentää tehokkaasti tuloeroja yhteiskunnassa (Eläkeläisten tuloerot ovat kasvaneet monissa maissa suhteettoman suuriksi. Toiset heistä elävät köyhyydessä, toiset suuressa runsaudessa) ja on yksi keino pitää budjetit kohtuullisina. Ongelmallista on, että poliitikot itse ovat rikkaita, eivätkä suostu tekemään sellaisia leikkauksia.
Sosiaalikulut ovat iso erä valtion kassassa. Yksi vaihtoehto vähentää niitä on kulujen tarkempi kohdentaminen. Pitäisi keskittyä vain huonommassa asemassa olevien auttamiseen. Esim. hyvin toimeentulevat (yli 40 000 euroa vuodessa) pärjäävät ilman lapsilisiä tai muita avustuksia. Nämä avustukset voitaisiin lopettaa, kun tulot ylittävät määrätyn rajan. Toinen vaihtoehto on verottaa niitä progressiivisesti.
Asumiskulut. Asia, jolla on paljon merkitystä talouteen ja työllisyyteen, ovat asumiskulut. Mitä enemmän asumiskuluihin yhteiskunnassa menee, sitä enemmän se vähentää ihmisten ostovoimaa ja sitä kautta työllisyyttä. Kun ihmisten varat ovat sidotut asuntokuluihin, jää muuhun kulutukseen vähemmän rahaa. Tämä suuntaus on jatkunut viimeisten vuosien aikana, koska vuokrat ja asuntojen hinnat ovat koko ajan nousseet. Suomessa oli asuntolainaa v. 2004 keskimäärin 42 000 euroa mutta v. 2008 jo 71 500 euroa. Hintojen kohoaminen on lisännyt myös yhteiskunnan kuluja asumis- ja toimeentulotukien muodossa: Suomessa maksettiin asumistukia v. 2009 lähes 1,1 miljardia euroa (ESS 29.5.2011). Miten ostovoimaa ja työllisyyttä voidaan ylläpitää asuntopolitiikalla? Omistusasumisessa matalat korot ovat yksi avaintekijä. Jos asuntolainojen korot pysyvät matalina, suoriutuvat ihmiset veloistaan ja heille jää rahaa myös muihin asioihin. Päinvastoin käy, jos korot nousevat. Silloin ostovoima yhteiskunnassa hiipuu eikä ihmisille jää rahaa muuhun kuin lainojen hoitoon. Toinen radikaali vaihtoehto omistusasumisessa on säätää hintakatto neliöhinnoille. Monilla kaupunkialueilla hinnat ovat karanneet niin korkealle, ettei tavallisilla palkansaajilla ole enää niihin varaa. Hintasäännöstelyllä voidaan rajoittaa ylisuuria hintapyyntöjä. Vuokra-asumisessa yksi keino on rakentaa lisää edullisia vuokra-asuntoja. Ongelmana on tonttimaan puute. Siellä, missä asuntoja tarvittaisiin eniten, on kaikkein vähiten tonttimaata ja mahdollisuuksia rakentamiseen. Toinen keino vuokra-asumisessa on ottaa vuokrasääntely takaisin. Suomessa oli tämä järjestelmä vuodesta 1968 1990-luvun puoliväliin asti. Kun tämä järjestelmä purettiin, lisäsi se jonkin verran vuokra-asuntojen tarjontaa, mutta samalla vuokrat karkasivat pilviin. Jos sääntely otettaisiin takaisin – ottaen kuitenkin huomioon vuokranantajien tarpeet kuten talojen remonttikustannukset –, voisi se vähentää huomattavasti asumiskuluja ja asumistukia.
Vuokrahintojen järkevöittämiseksi vuokralaiset ehdottivat niin vuokra-asuntojen määrän kasvattamista kuin vuokrasäännöstelyä. Neliövuokrille toivottiin ”jonkinlaista maksimivuokratasoa”. Vuokrasääntelyn purkamista 1990-luvulla pidettiin ”todella typeränä tekona”, jonka myötä vuokraustoiminnasta on tullut ”laillistettua rosvousta”. Moni vastaaja korosti sitä, että vuokrasääntelyn palauttaminen olisi välttämätöntä, jotta mielivaltaiset vuokrahinnat ja vuokraustoiminta saataisiin kuriin. Taloudellisten seikkojen korostuminen vastauksissa on vahva viesti siitä, että vuokralaiset kokevat turvattomuutta asumisessaan erityisesti tästä syystä. Asumistuen ei koeta ratkaisevan ongelmaa, koska se on usein pienituloisimmille riittämätön tarpeeseen nähden. Lisäksi vain vähemmistö eli joka neljäs vastaaja sai asumistukea. Markkinatalouteen siirtymällä ei ole saatu toivottua / haettua toimivuutta vuokramarkkinoille. Asuntojen rakentamisen määrällinen vähyys on iso osa ongelmaa. (27)
Viittaukset:
1. Leo Meller: Raha ja Raamattu, s. 85,86 2. David Wilkerson: Jumala huolehtii (God’s Plan to Protect His People in the Coming Depression), s. 11 3. David C. Korten: Elämä kapitalismin jälkeen (The Post-Corporate World. Life After Capitalism), s. 239 4. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä vuonna 1996, lainaus kirjasta Suuri lama 5. David C. Korten: Maailma yhtiöiden vallassa (When Corporations Rule the World) s. 403,404 6. Joseph E. Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet (Globalization and Its Discontents), s. 160,161 7. Joseph E. Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet (Globalization and Its Discontents), s. 165 8. Joseph E. Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet (Globalization and Its Discontents), s. 146 9. Frederic Lordon: Rahamyllyt kuriin (Jusqua’a quand? – Pour en finir avec les crices financieres), s. 190 10. Frederic Lordon: Rahamyllyt kuriin (Jusqua’a quand? – Pour en finir avec les crices financieres), s. 191 11. David C. Korten: Maailma yhtiöiden vallassa (When Corporations Rule the World) s. 403 12. David C. Korten: Maailma yhtiöiden vallassa (When Corporations Rule the World) s. 67,68 13. Joseph E. Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet (Globalization and Its Discontents), s. 330,331 14. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 76 15. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 101 16. Joseph E. Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet (Globalization and Its Discontents), s. 84 17. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 45 18. Ravi Batra: 1990 – Suuri lama? (The Great Depression of 1990), s. 163,164 19. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s. 651 20. Thoralf Gilbrant: EU, peto vai pelastaja (Ef i politikk og profeti), s.114 21. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 241,242 22. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s. 349, 352 23. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s. 328,638,660 24. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s. 353 25. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s.356,639,644 26. Ari Ojapelto: Ahneuden aika, s. 644 27. Anneli Juntto, Anne Viita, Sonja Toivanen, Mia Koro-Kanerva: Vuokra-asunto Helsingissä sijoituksena ja kotina, s. 69
Lisää aiheesta: Mitä Raamattu sanoo taloudesta? Kymmeniä Raamatun paikkoja liittyy tähän tärkeään aiheeseen
|
Jeesus on tie ja totuus ja elämä
Tartu kiinni iankaikkiseen elämään!
|
Lisää aiheesta: Mitä Raamattu sanoo taloudesta? Kymmeniä Raamatun paikkoja liittyy tähän tärkeään aiheeseen
|
