1. Maailmankaikkeuden alku

Kaiken alku. Kun lähdemme liikkeelle tutkimuksissamme, on se hyvä aloittaa maailmankaikkeuden alusta. Edellähän jo todettiin, että tavallisin teoria kaiken alusta lähtee yleensä siitä, että maailmankaikkeus sai itsestään alkunsa ja siitä sitten vähitellen kehittyi elämääkin maan pinnalle. Tähän materialistiseen käsitykseen kuuluu, ettei tarvita muuta kuin aikaa ja ainetta niin kaikki on mahdollista; Luojaa se ei ota lainkaan huomioon laskelmissaan.

   Oleellista kuitenkin on, että maailmankaikkeudella on oltava alku ja ettei se voi olla ikuinen ja äärettömän vanha. Siitä todistavat tiedemiesten teoriatkin. Sillä kun he puhuvat alkuräjähdyksestä, galaksien ja tähtien sekä aurinkokunnan ja maapallon synnystä, olettavat he näillä asioilla olleen alkunsa. He tietävät, etteivät ne ole aina olleet olemassa, vaikkeivat uskokaan erityiseen luomiseen. He eivät ota Jumalaa lukuun, mutta kuitenkin nojaavat siihen, että kaikki on saanut joskus alkunsa.

   Lisäksi voimme käytännössä nähdä, että on ollut alkuhetki. Ns. termodynamiikan toinen pääsääntö osoittaa, että maailmankaikkeus on menossa kohti lämpökuolemaa - kohti tilaa, jossa kaikki lämpötilaerot ovat kadonneet ja jossa käyttökelpoisen energian määrä vähenee ja lopulta loppuu. Tätä energian määrän vähenemistä voidaan verrata periaatteessa siihen, kun nuotiossa olevat puut palavat loppuun. Kun ne kerran palavat loppuun, ei niitä voida enää uudelleen polttaa - ne ovat käyttökelvottomia. Se osoittaa, miten käyttökelpoinen energia vähenee koko ajan:

Energia ei todellakaan näytä häviävän. Ongelmana kuitenkin on, että se vähitellen muuttuu sellaiseen muotoon, ettei sitä enää voi käyttää. Koko maailmankaikkeus on matkalla lämpökuolemaa kohti. Nykyinen maailmankaikkeus ja kaikki sen aine ja energia rappeutuvat lämpöenergiaksi, joka täyttää tasaisesti koko maailmankaikkeuden. Kun tämä on toteutunut niin mitään ei voi enää tapahtua. (1)

Se että yhä edelleen kuitenkin on lämpötilaeroja maailmassa ja että aurinko ja tähdet loistavat ja että maapallon sisällä on edelleen energiavarantoja, vain osoittavat, ettei maailmankaikkeus voi olla ikuinen ja ettei se ole aina ollut samassa tilassa. Tai jos aurinko ja tähdet olisivat tarpeeksi vanhoja, vallitsisi kaikkialla tasainen lämpötila eikä mitään lämpötilaeroista johtuvaa liikettä voitaisi enää havaita. Joka puolella olisi yhtä kylmää ja tähdet olisivat sammuneet, mutta nyt ei niin ole.

   Johtopäätös, mikä käyttökelpoisen energian määrän vähenemisestä voidaan siis tehdä, on se, että jossakin menneisyydessä on ollut päivämäärä ja hetki, jolloin kaikki on saanut alkunsa. On täytynyt olla hetki, jolloin kello, joka raksuttaa kohti lämpökuolemaa, on lähtenyt käyntiin, ja hetki jolloin kaikki on alkanut. Se on ainut mahdollisuus tai muuten joudumme hylkäämään termodynamiikan toisen pääsäännön.

   Seuraavat lainaukset tuovat saman asian esille. Ne osoittavat, miten lämpöä koskeva teoria pakottaa meidät joko uskomaan, että maailma on luotu jonakin tiettynä hetkenä, tai sitten meidän on oletettava, että luonnonlait ovat ennen olleet toisenlaiset kuin nykyisin:

Arthur Eddington (englantilainen astrofyysikko 1930-luvulla): Kun menemme ajassa taaksepäin, tulemme yhä järjestyneempään maailmaan. Lopulta päädymme ajanhetkeen, jossa kaikki aine ja energia on niin järjestyksessä kuin se vain voi olla. Sen pidemmälle menneisyyteen emme pääse. Olemme tulleet ajan ja avaruuden janalla ylittämättömään pisteeseen, jota voimme kutsua vain sanalla "alku"... Minusta on täysin luontevaa hyväksyä se päätelmä, jonka nykyinen luonnontiede tarjoaa tulevaisuudesta - maailmankaikkeuden lämpökuolema. (2)

William Jevons (englantilainen filosofi 1870-luvulla): Emme pääse jäljittämään maailmankaikkeuden lämpöhistoriaa loputtoman pitkälle menneisyyteen. Tietyssä kohdassa alamme saada mahdottomia tuloksia, jotka viittaavat sellaisiin lämpöjakaumiin, jotka eivät luonnonlakien mukaan voi olla peräisin mistään niitä edeltäneestä jakaumasta... Lämpöä koskeva teoria pakottaa meidät joko uskomaan, että maailma on luotu jonakin tiettynä hetkenä, tai sitten meidän on oletettava, että luonnonlait ovat ennen olleet toisenlaiset kuin nykyisin. (3)

Myös elämällä on oltava alku. Kun todettiin, että maailmankaikkeudella on alku, sama pätee elämään - silläkin on oltava alku. On täytynyt olla hetki, jolloin elämä, joka on varsin hauras asia ja joka vaatii aivan määrätynlaiset olosuhteet, on saanut alkunsa. Mikään ei ainakaan osoita, että se olisi jatkunut ikuisesti maan päällä.

   Suurin syy elämän rajalliseen olemassaoloon on auringon rajallinen olemassaoloaika. Koska aurinko ei ole voinut olla ikuisesti olemassa ja tuomassa lämpöä ja valoa maan päälle, ei ole voinut olla elämääkään. (Termodynamiikan toinen pääsääntö asetti rajoitukset auringon olemassaololle. Aurinko on kuin nuotiossa olevat puut, jotka palavat vain määrätyn ajan. Sen jälkeen tulee kylmä ja pimeä) Ilman aurinkoahan lämpötila olisi lähes -273 astetta, olisi pimeää ja vesi olisi jäätyneenä - ne olisivat olosuhteet, jotka olisivat mahdottomia elämälle. Mikään tunnettu elämänmuoto ei voisi niissä menestyä, vaan se olisi mahdotonta.

   Johtopäätös siis on, että kun aurinko ei ole voinut olla aina olemassa ja tuoda lämpöä maan päälle, ei ole voinut olla elämääkään. Asia on lopulta niin yksinkertainen, että sen pitäisi hätkähdyttää meidät. Se myös osoittaa, että on täytynyt olla jokin määrätty hetki, jolloin elämä on alkanut. On täytynyt olla hetki, jolloin se on tullut maan päälle. Tiedemiehet eivät usko luomiseen, mutta jos sitä ei oteta huomioon, niin joka tapauksessa sen on täytynyt alkaa jossain vaiheessa. Muuten joutuisimme jälleen hylkäämään termodynamiikan toisen pääsäännön.

   Seuraava lainaus puhuu samasta aiheesta. Se osoittaa, miten kyllä uskotaan elämän alkuun, mutta sama asia on tiedemiehille edelleen hämärän peitossa. Tällaiset päätelmät ovat ainoita mahdollisia, kun ei haluta myöntää Jumalan osuutta luomistyössä:

Harvardin yliopiston biologian professori Andy Knoll: Yrittäessämme koota yhteen sen, mitä tiedämme elämän syvähistoriasta maaplaneetalla, elämän alkuperästä ja sen muodostumisen vaiheista, jotka johtivat ympärillämme näkyvään biologiaan, joudumme myöntämään, että se on hämärän peitossa. Emme tiedä, kuinka elämä alkoi tällä planeetalla. Emme tiedä tarkalleen, milloin se alkoi, emmekä tiedä missä olosuhteissa. (4)

Kun lähdetään selvittelemään sitä, miten maailmankaikkeus on saanut alkunsa, on tällä hetkellä selvästi yleisin selitysmalli ja käsitys ns. alkuräjähdysteoria, jota myös pidetään standarditeoriana. Tämä teoria pohjautuu siihen, että alussa, ehkä noin 15 miljardia vuotta sitten, ei ollut lainkaan nykyisenkaltaista maailmankaikkeutta, eli ei ollut nykyisiä tähtiä, galakseja tai mitään muita taivaankappaleita - eikä tietenkään elämää. Kaikki oli täysin poikkeavaa nykyiseen verrattuna.

   Sen sijaan ominaista alkuhetkelle uskotaan olleen, että kaikki maailmankaikkeudessa oleva aine oli tiivistyneenä vain yhteen kohtaan - pisteeseen, jonka tilavuus oli ehkä vain nuppineulanpään koko (ajatus nuppineulasta tulee useammankin esille tähän teoriaan uskovien julkaisuissa). Mitään ainetta ja avaruutta ei ollut tämän pisteen ulkopuolella.

   Sitten, aivan yhtäkkiä, tapahtui jotain odottamatonta. Tapahtui ns. alkuräjähdys, joka sai aikaan sen, että se sinkosi kaiken aineen avaruuteen. Seurauksena oli, että entistä alkupistettä ei enää ollut, vaan siitä avaruuteen levinnyt kaasu alkoi laajeta yhä laajemmalle ja laajemmalle, kunnes se joissakin paikoissa alkoi myös tiivistyä. Näistä tiivistymistä oletetaan sitten galaksien, tähtien ja muiden avaruuden kappaleiden syntyneen. Lopulta syntyi myös nykyisenkaltainen maailmankaikkeus.

Onko teoria tyydyttävä? Kun lukee joitakin julkaisuja, saa helposti sen kuvan, että alkuräjähdysteoria on tosiasia, joka on siksi todistettu eikä sitä kannata epäillä. Sitä pidetään tiedemiesten parissa ja oppikirjoissa selvästi parhaimpana mallina siitä, miten kaikki on saanut alkunsa.

   Mutta alkuräjähdysteoriassa on ongelmia. Jotkut tutkijat ovat ottaneet niitä esille ja todenneet, että teoria on kaikkea muuta kuin selvä. He ovat ymmärtäneet, että tiede on kykenemätön selittämään maailmankaikkeuden alkua. Se on ongelmallista, koska sitä ei voida todistaa kokeellisesti, ja se on myös mahdotonta, koska menneisyyteen ei voi palata. Alkuräjähdys on vain todistamaton teoria, jota tarvitaan lähinnä siksi, koska ei haluta uskoa Jumalan luomistyöhön. Miten huteralla pohjalla koko asia on, käy ilmi seuraavista lainauksista:

Miten maailmankaikkeus loppujen lopuksi sai alkunsa? Mitä tapahtui täsmälleen hetkellä nolla?

   Sitä ei tiedetä. Syntyvä maailmankaikkeus, jossa kaikki aine, säteily ja itse avaruus mahtuisivat tämän lauseen lopussa olevaan pisteeseen, oli niin äärimmäisen kuuma ja tiheä, että sitä ei pystytä kuvaamaan millään fysiikan teorialla. Fyysikot voivat kertoa jotakin maailmasta vasta sitten, kun sen koko on pari senttimetriä ja ikä sekunnin miljardismiljardismiljardismiljardisosa.

   Tätä edeltäviä tapahtumia voi vain arvailla. Toisten mielestä avaruus luotiin, toisten mielestä kyseessä oli edellinen avaruus, joka oli luhistunut kasaan ja alkoi nyt uudelleen laajeta. Toiset ajattelevat, että avaruus syntyi tyhjästä. (5)

Emme voi väittää, että tiede olisi lopullisesti selvittänyt maailmankaikkeuden arvoituksen. Kaukana siitä. Havaintotuloksia, jotka tukevat alkuräjähdysteoriaa, on toistaiseksi suhteellisen vähän, vaikka eräät niistä ovatkin sangen vakuuttavia. Alan tutkijoiden suuri enemmistö pitää alkuräjähdysteoriaa mallina, joka parhaiten selittää nämä havainnot. Missään tapauksessa vielä ei ole keksitty teoriaa, joka soveltuisi kuvaamaan maailmankaikkeuden aivan ensimmäisiä sekunnin murto-osia. Emme tiedä, miten hiukkaset käyttäytyvät ja millaisen muodon painovoima saa, kun hiukkaset ovat pakkautuneet valtavassa kuumuudessa äärimmäiseen pieneen tilaan. Alkuräjähdys ei ole koe, jonka voisimme toistaa. (6)

Uusin tieto eroaa teorian ennusteesta riittävästi tappaakseen big bang-kosmologian (Fred Hoyle, The Big Bang in Astronomy, 92 New Scientist 521, 522-23 / 1981)

Vanhana kosmologina näen nykyisen havaintoaineiston kumoavan teoriat maailmankaikkeuden synnystä, kuten myös useat teoriat aurinkokunnan synnystä. (H. Bondi, Letter, 87 New Scientist 611 / 1980)

Siitä, onko big bang-oletus oikea vai ei, on keskusteltu huomattavan vähän …suuri joukko sen kanssa ristiriidassa olevia havaintoja selitetään lukuisilla perusteettomilla oletuksilla tai yksinkertaisesti sivuutetaan. (H. Alfven, Cosmic Plasma 125 / 1981)

Todistaako punasiirtymä laajenemisesta? Mitä tulee alkuräjähdykseen ja laajenemiseen, on se asia, jota on vaikea havaita silmillä tai edes kaukoputkella, vaikka sitä kuinka tarkastelisimme. Kappaleiden kierto- ja pyörimisliikkeitä voimme kyllä nähdä – ainakin lähiavaruudessa - mutta laajenemista emme näe.

   Sen sijaan jotkut ovat käyttäneet epäsuorana ja parhaimpana alkuräjähdyksen todisteena punasiirtymää, joka voidaan havaita kaukaisista tähdistä. On ajateltu, että kun kaukaisten galaksien ja tähtien valon spektriviivat ovat siirtyneet kohti spektrin punaista päätä, on se osoitus laajenemisesta. Näiden kappaleiden punasiirtymäarvojen pitäisi osoittaa niiden pakonopeus ja etäisyys, niin että kaikki kappaleet loitontuvat meistä nopeudella, joka on verrannollinen niiden etäisyyteen.

Kaikkien tähtien valo ei punasiirrännäistä. Ensimmäinen ongelma punasiirtymässä on, että kaikkien tähtien valo ei ole punasiirrännäistä. Esim. Andromedan galaksi ja eräät muut galaksit osoittavat, että niiden valo on sinisiirrännäistä, joka tarkoittaa, että niiden pitäisi lähestyä meitä (On esitetty se arvo, että Andromedan galaksi lähentyy meitä kohti 300 kilometriä sekunnissa! Toisaalta on laskettu, että Neitsyen tähdistön pakonopeuden meistä pitäisi olla 1200 km/s ja kvasaari PKS 2000:n jopa 274 000 km/s. Mistä nämä yli satakertaiset erot johtuvat, jos kaikki on alkanut samasta pisteestä?). Tämäntyyppiset poikkeukset osoittavat, että punasiirtymäarvoilla voi olla jokin muu selitys kuin niiden etääntyminen meistä. Ne eivät ehkä lainkaan liity niiden liikkeeseen.

Viereisten galaksien arvot. Eräs ongelma punasiirtymässä on, että joillakin vierekkäisillä galakseilla on aivan toisistaan poikkeava punasiirtymäarvo, vaikka ne ovat ainesillalla yhteydessä toisiinsa ja siten lähellä toisiaan. Niinpä jos punasiirtymä todella kertoisi etäisyyden, pitäisi näillä vierekkäisillä ja toisiinsa yhteydessä olevilla galakseilla olla sama punasiirtymäarvo, mutta niin ei ole. Tämä osoittaa, että punasiirtymän täytyy johtua joistakin muista seikoista. Siksi on esitetty, että nämä punasiirtymät voisivat johtua tähtien omista sisäisistä reaktioista tai säteilystä, joka voidaan havaita maapalloltakin.

En halua luoda sellaista mielikuvaa, että kaikki olisivat yhtä mieltä punasiirtymän tulkinnasta. Emme suoranaisesti havaitse galaksien ryntäävän meistä poispäin; ainoa varma asia on että niiden spektriviivat ovat siirtyneet punaista kohti. Huomattavat tähtitieteilijät epäilevät, että punasiirtymällä ei ole mitään tekemistä Doppler-siirtymien tai avaruuden laajenemisen kanssa. Halton Arp Hale-observatoriosta on korostanut taivaalta löytyvän galaksien ryhmittymiä, joissa muutamilla galakseilla on paljon toisistaan poikkeavat punasiirtymät; jos nämä ryhmittymät todella koostuvat galakseista jotka sijaitsevat toistensa naapureina, ne tuskin voisivat liikkua kovin erilaisilla nopeuksilla. Lisäksi Maarten Schmidt huomasi vuonna 1963 että tietyntyyppisillä näennäisesti tähden kaltaisilla kohteilla esiintyy suunnattoman suuria punasiirtymiä, jopa yli 300 prosentin siirtymiä! Jos nämä "kvasaarit" ovat punasiirtymiensä edellyttämillä etäisyyksillä niiden täytyy säteillä tavattoman paljon energiaa pysyäkseen niin kirkkaina. Nopeuden ja etäisyyden välisen riippuvuuden mittaaminen on myös erittäin vaikeaa, kun kohteet ovat todella kaukana. (Steven Weinberg: "Kolme ensimmäistä minuuttia", s. 40)

Punasiirtymä vaihtuu ajanjaksottain. Eräs erikoisuus joidenkin kvasaarien kohdalla on, että niiden punasiirtymä vaihtuu ajanjaksoittain - usein yhden vuorokauden aikana, ja välillä se on suurempi, välillä pienempi. Mistä tällaiset vaihtelut johtuvat?

   Jos tekee johtopäätöksen vaihtuvista punasiirtymäarvoista, merkitsisi se sitä, että niiden pitäisi mennä poispäin välillä nopeammin, välillä hitaammin, mitä ilmiötä ei kuitenkaan tunneta maailmankaikkeudessa. Todennäköisempää on, että vaihtuvat punasiirtymäarvot johtuvat näidenkin kvasaarien kohdalla sisäisistä reaktioista tai tuntemattomista fysikaalisista ilmiöistä eikä niiden pakoliikkeestä, kuten seuraavassa lainauksessa osoitetaan. Tämäntyyppiset havainnot kuten edelliset havainnot viittaavat siihen, että on kyseenalaista yhdistää punasiirtymäarvot laajentumiseen ja alkuräjähdykseen:

Vaikka räjähdysteoria näin on saanut tuekseen vankat todisteet, ei asiaa vielä voida pitää ratkaistuna, sillä teorialle perustavan punasiirtymähavainnon tulkintaan on kohdistettu epäilyjä, joita eräät viimeaikaiset havainnot ovat vahvistaneet. Ehkäpä punasiirtymä ei johdukaan säteilylähteiden pakenemisesta, vaan joistakin vielä tuntemattomista fysikaalisista ilmiöistä. Tätä käsitystä voidaan perustella ennen kaikkea ns. kvasaareista tehdyillä havainnoilla. Näissä kohteissa, joita suuren punasiirtymän takia pidettiin kaukaisina, nopeasti loittonevina ja hyvin suurikokoisina materiaalimuodostumina, todettiin nopeita vaihteluita säteilyn voimakkuudessa. Tällainen käyttäytyminen on hyvin outoa, koska on vaikea kuvitella mekanismia, joka muutamien kuukausien kuluessa kykenisi vaikuttamaan noihin vähintäinkin Linnunradan kokoisiin muodostumiin. Galaksien kohdalla punasiirtymän suuruus osoittautui riippuvaksi niiden tyypistä tai asemasta galaksijoukossa. Lisäksi havaittiin tapauksia, joissa pienen ja suuren punasiirtymän omaavat kohteet näyttivät olevan fysikaalisessa yhteydessä, kiinni toisissaan. (Koululaisen uusi tietosanakirja, Antti Jännes, s. 1012)

Mikä sai aikaan? Eräs tärkeä kysymys alkuräjähdyksessä liittyy siihen, mikä sai sen aikaan, eli mikä "käynnisti" sen?

   Jos oletetaan olotilan ennen alkuräjähdystä olleen staattinen ja vakaa, niin mikä sai aikaan räjähdyksen?  (staattinen tila oli välttämätön, koska jos oli lämpötilaeroja ja liikettä, olisi se kuluttanut kaiken käyttökelpoisen energian loppuun jo kauan ennen oletettua alkuräjähdystä)

   Kysymys on aiheellinen, koska jos kappaleen ja aineen olotila on kautta ikuisuuksien ollut liikkumaton, staattinen ja pysyvä, ei voida odottaa sen nyt itsestään muodostuvan taivaankappaleiksi. Sitä ei varmastikaan tapahtuisi, vaan jouduttaisiin toteamaan, että kaikki päinvastoin pysyisi entisellään.

   Muuttumattomuuden osoittaa myös vitkaisuuden laki. Sen mukaan kappaleen liikkeen tai sen olotilan muuttamiseen tarvitaan aina ulkopuolista voimaa - se ei koskaan tapahdu itsestään käsin. Tämä johtaa siihen, että maassa oleva kivenmurikka ei lähde itsestään liikkumaan, vaan se pysyy koko ajan paikallaan, kunnes jokin ulkopuolinen voima vaikuttaa siihen - kuten ihminen, joka nostaa kiven pois paikaltaan ja heittää sen muualle. Samoin emme voi koskaan nähdä lumipeitteen alkavan sulamaan itsestään, vaan siihen tarvitaan aina ulkopuolista lämpöä. Vasta kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa, se sulaa, muuten se pysyy ikuisesti entisellään. Vastaavia esimerkkejä löytyisi enemmänkin.

   Martin Rees on kirjassaan "Avaruuden avainluvut" (s. 109, 192) kertonut alun ongelmasta ja miten on vaikea selittää alkuräjähdyksen oletettua alkua. Hän toteaa, ettei siihen löydy hyvää selitystä, koska ei tiedetä, miten se lähti käyntiin (Jos siis alkuräjähdys on totta):

Vaikka tämä kuva maailmankaikkeuden alusta on johdonmukainen, muutama siihen liittyvä seikka on vielä selvittämättä. Merkittävin niistä on se, ettei tämä malli anna mitään selitystä sille, miksi maailmankaikkeus alkoi laajeta... Alkuräjähdysteoria kertoo kuitenkin vain siitä, mitä tapahtui alkuräjähdyksen jälkeen. Se ei kerro sitä, miten alkuräjähdys lähti käyntiin.

Mikä poisti painovoiman? Kun on kyseessä alkuräjähdyksen alkutila, on esitetty, että ”kaikki materia on kerran ollut tiiviisti yhteen puristuneena” ja että ”maailmankaikkeus oli alkutilassaan supertiheä ja kuuma – ehkä jotakin sellaista, mitä fysiikassa sanotaan nykyään ’singulariteetiksi’ eli pisteeksi, jolla on äärettömän suuri tiheys” (Lainausmerkeissä oleva teksti kirjasta: Tieteen maailma, maailmankaikkeus, s. 105,106). Samoin on selitetty, että alkuräjähdyksen alkutila on täysin verrattavissa mustiin aukkoihin vain sillä erotuksella, että edellinen koski koko maailmankaikkeuden ainetta, kun taas jälkimmäinen oli vain paikallinen tila. Molempien oletetaan olleen ja olevan singulariteetteja eli tiloja, joissa tiheys ja painovoima on niin suunnaton, ettei mikään muu voima voi voittaa painovoimaa (Esim. Hawking, S.W. - Ajan lyhyt historia, s. 62, 80). Edes valonnopeudella, jota pidetään suurimpana mahdollisena, ei pakeneminen olisi onnistunut, koska senkin olisi estänyt painovoima. Seuraava esimerkki mustista aukoista viittaa tähän:

Tämän pinnan sisäpuolelta ei mikään pääse ulkopuoliseen maailmankaikkeuteen, ei edes valo. Aika ja avaruus ovat pinnan sisäpuolella vääristyneet niin paljon, että valonsäde kääntyy väistämättä takaisin. Mustasta aukosta poistuminen on yhtä mahdotonta kuin kulkeminen ajassa taaksepäin. (Martin Rees: Avaruuden avainluvut, s. 66)

Hyvä kysymys edellisen pohjalta on, mikä aiheutti räjähdyksen ja laajenemisen? Jos painovoima on estänyt kaiken pakenemisen (= räjähdyksen), tarkoittaa se sitä, ettei mitään räjähdystä ja laajenemista olisi voinut edes alkaa. Se olisi ollut mahdotonta, koska sama painovoima, joka on kutistanut massan pisteeksi eli singulariteetiksi, ei voi yhtäkkiä muuttua ja lakata toimimasta.

   Asiaa on kyllä yritetty selittää mm. kosmisella poistovoimalla, mutta jos kaikki aine oli painovoiman vetämänä tiivistynyt yhteen, niin ettei mikään muu voima voinut sitä voittaa, niin miten sama painovoima saattoi yhtäkkiä olla kokonaan toimimatta? Samat fysikaaliset lait, jotka ovat kutistaneet massan pisteeksi eli singulariteetiksi, eivät voi yhtäkkiä lopettaa toimintaansa. Sen huomioon ottamatta jättäminen merkitsisi samaa kuin että väittäisimme, ettei tunnetuilla fysikaalisilla laeilla olisi lainkaan merkitystä, vaikka ne nytkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme. Sellaista ei kannata ottaa huomioon, jos kysymys on todellisesta tieteestä:

Eräät tutkijat puhuvat mielellään alussa olleesta ”väärästä tyhjiöstä” ja katsovat näin pystyvänsä selittämään energian ja aineen alkuperän ns. ”inflaatiomallin avulla. Kyseessä on matemaattinen taidonnäyte, joka vaatii toteutuakseen mm. vetovoiman muuttumisen poistovoimaksi ”ensimmäisen 10^-32 sekunnin” aikana. (7)

Kaikki yhdestä pisteestä? Kaikki alkoi alkuräjähdyksestä. Näin on ainakin oletettu yleisimmässä standarditeoriassa maailmankaikkeuden alusta. On oletettu, että nuppineulan kokoisesta tilasta syntyi nykyisenkaltainen maailmankaikkeus ja elämä. Tätä selostaa seuraava lainaus:

"Kaikki aine, jonka tiedämme olevan miljardeissa galakseissa, oli puristuneena neulanpään kokoiseen pisteeseen. Oma näkyvissä oleva linnunratamme oli siinä atomia pienemmässä koossa." (8)

Mutta mitä sanoo maalaisjärki? Jos oletetaan, että kivensirun kokoisesta tilasta syntyisi nyt uusi samanlainen maailmankaikkeus, kuinka moni uskoisi siihen? Kuinka moni tavallinen ihminen pitäisi sitä mahdollisena?

   Kun kysytään tavalliselta kansanmieheltä, kuinka mahdollisena hän pitää, että esim. tavallisesta kiven sirusta (alkuräjähdysteoriassa oletetaan kaiken syntyneen nuppineulan kokoisesta tilasta) voisi syntyä uusi nykyisenkaltainen maailmankaikkeus, jossa olisi seuraavia asioita, mitä hän vastaisi:

• arviolta sata miljardia galaksia, joissa jokaisessa on sata miljardia tähteä

• vuoret

• meret, järvet ja joet, joissa voidaan uida ja kalastaa

• ihmiskunta

• koira, joka voi haukkua

• linnut, jotka voivat visertää

• inisevät hyttyset

• aistit: näkö, kuulo, haju, tunto ja maku

• tunteet: rakkaus, suru, viha, pelko, ilo

• aurinko, joka lämmittää sopivasti

• sateet

• metallit, joista voidaan rakentaa laivoja

• omena, mansikka, mustikka, herne

• mustekala, valas, kenguru, leijona, virtahepo, gepardi, krokotiili, strutsi, lammas, kotka, lepakko, perhonen, muurahainen

• mammuttipuu sekä muut puut ja kauniit kukat

Mitä siis kansanmies vastaisi ja miten järkevänä hän pitäisi koko asiaa, kun hänellä olisi kivensiru kädessään? Eikö hän todennäköisesti vastaisi seuraavalla tavalla: - ”Älä hulluja puhu, se on aivan mahdoton ajatus. Ei pienestä sirusta voi syntyä sellaista. Miten kukaan voi uskoa moiseen hullutukseen?”

   Vaaditaan siis aika paljon uskoa, jos oletetaan, että nuppineulanpään kokoisesta tilasta on tullut kaikki elämä, luonnon moninaisuus ja koko nykyinen maailmankaikkeus. Siinä on varsinainen kummallisuus. Yleensä räjähdys ei saa aikaan mitään järjestystä, ja jos lisäksi oletetaan, että kaikki ympärillämme olevat asiat ja taivaankappaleet ovat saaneet alkunsa yhdestä pikku pisteestä, on se yksi tieteen suurimpia hullutuksia.

Kun jatketaan maailmankaikkeuden alkuvaiheiden käsittelyä tavallisimpien teorioiden mukaan, ovat seuraavana vuorossa galaksit sekä tähdet.

   Niiden on arveltu muodostuneen siten, että kun alussa tapahtui alkuräjähdys, levisi tästä räjähdyksestä syntynyt vetykaasu avaruuteen. Sitten sama kaasu, joka oli räjähdyksen voimasta levinnyt ympäri avaruuteen, alkoi yhtäkkiä tiivistyä galakseiksi ja tähdiksi - hitaan prosessin seurauksena tosin. Sen mahdollistivat pienet tihentymät, joita oletetaan olleen tasaisesti alkuräjähdyksen jäljiltä. Aikaa tiivistymisprosessiin on arveltu kuluneen jopa miljoonia vuosia, kunnes sitten syntyivät nykyisenkaltaiset galaksit ja tähdet.

   Tässä asiassa tiedemiehet ovat kuitenkin heikoilla. Heillä ei ole selvää käsitystä alkuvaiheista, mikä on tietysti luonnollista, koska kukaan meistä ei ollut todistamassa näitä tapahtumia. Taivaankappaleiden synty on edelleen arvoitus, vaikka muuta väitetään. Varsinkin galaksien syntyä pidetään ongelmallisena. Siitä ei ole mitään kunnon todisteita:

En halua väittää että todella ymmärtäisimme galaksien syntyprosessin. Galaksien syntyteoria on yksi astrofysiikan suurista ratkaisemattomista ongelmista ja ratkaisu näyttää tänä päivänä olevan kaukana. (Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia, s. 88)

Suurella varmuudella tähdet syntyvät harvasta tähtienvälisestä kaasusta juuri tällä tavoin. Voimme toivoa, että sama tapahtuisi koko maailmankaikkeudessa ja käynnistäisi galaksien muodostumisen. Siinä onkin suuri ongelma - niin ei tapahdu... Tarvitsemme parempia havaintoihin pohjautuvia todisteita siitä, miten galaksit ja maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenteet syntyivät. Emme vielä pysty tekemään tällaisia havaintoja tavallisista galakseista... ( Malcolm S. Longair: Räjähtävä maailmankaikkeus, s. 99, 109)

Kaasun ominaisuudet. Kun lähdetään tutkimaan galaksien ja tähtien syntyyn liittyviä ongelmia, on niistä ensimmäinen se, miten alkuräjähdyksen voimasta ympäri avaruuteen leviämään päässyt kaasu on alkanut tiivistyä galakseiksi ja tähdiksi. Fysiikasta tiedetään, miten kaasun perusolemukseen kuuluu, että se täyttää aina niin suuren tilan kuin sille annetaan. Siksi se leviäisi ja karkaisi vain syvemmälle avaruuteen. Se karkaisisi syvemmälle avaruuteen, eikä mitään taivaankappaleita voisi edes muodostua. Se olisi mahdotonta ja kaiken aineen pitäisi sen sijaan olla tasaisesti avaruuteen jakautuneena. Se todistaa teoriaa vastaan.

   Eräät tutkijat ovatkin ehdottaneet ongelmaan avuksi ainetiivistymiä ja häiriöitä, jotka olisivat syntyneet jossakin vaiheessa alkuräjähdyksen jälkeen. Kuitenkin tässä ajatuksessa on suuri ongelma ja se on; kukaan ei ole pystynyt kunnolla selittämään miten ainetiivistymät muodostuivat:

Suuri ongelma kuitenkin on: "Kuinka kaikki sai alkunsa?" Kuinka kaasu, josta galaksit syntyivät, alun perin kerääntyi yhteen, jotta tähtien syntyprosessi ja suuri kosminen sykli saattoivat käynnistyä?... Meidän on siksi löydettävä fysikaalisia mekanismeja, jotka synnyttävät tihentymiä maailmankaikkeuden tasaiseen aineeseen. Tämä kuulostaa kovin helpolta, mutta johtaa itse asiassa hyvin syvällisiin ongelmiin. (Malcolm S. Longair: Räjähtävä maailmankaikkeus, s. 93)

Vähäiset todisteet galaksien ja tähtien synnystä. Kun on kyseessä galaksien ja tähtien synty, on annettu ymmärtää, että siihen tarvitaan riittävästi vain kaasua yhteen paikkaan, niin ne syntyvät itsestään. Samoin on selitetty, että tietyissä sumupilvissä, kuten Orionin tähdistössä, syntyy parhaillaan tähtiä.

   Edelliseen voidaan kuitenkin vastata, ettei ole suurta varmuutta, ovatko jotkut sumupilvet kertymässä vai hajaantumassa. Ihmisten ikä ei yleensä riitä tarkkailemaan näitä liikkeitä kovinkaan pitkälle. Siten on mahdollista, että jos me ajattelemme näkevämme uuden tähden, voi kyse olla yksinkertaisesti siitä, että sama tähti on koko ajan ollut näkymättömissä sumupilven takana, mutta tulee nyt vain esiin mm. taivaankappaleiden kiertoliikkeen tai sumun liikkeen takia. Kyseessä ei tarvitse olla mikään uuden tähden synty, vaan ainoastaan tähden "näkyville tulo".

   Toisaalta, jos galaksien ja tähtien synty on niin yksinkertaista, niin missä ovat todisteet niiden synnystä? Kun taivaalla on oletettu olevan noin sata miljardia galaksia, joissa jokaisessa olisi sata miljardia tähteä ja jos tämän jakaa 10 miljardilla (maailmankaikkeuden oletettu ikä on ollut 10-15 miljardia vuotta), tarkoittaisi se sitä, että joka vuosi pitäisi syntyä 10 uutta galaksia ja 1000 miljardia uutta tähteä! Tällainen lukumäärä uusia tähtiä ja galakseja pitäisi varmasti havaita jollakin tavalla, mutta miksi emme sitä havaitse?

   Havaitsemisen ei pitäisi olla edes vaikeata, koska tiedemiehet uskovat näkevänsä avaruudesta vain sen menneisyyden. Silloin ei tarvitsisi muuta kuin katsoa eri etäisyyksille 1 valovuoden ja 10-15 miljardin valovuoden välillä - katsomisessa olisi valinnanvaraa - niin pitäisi varmasti nähdä taivaankappaleiden muodostumista. Tätä ei kuitenkaan havaita.

Kierto- ja pyörimisliikkeiden synty on yksi arvoitus. Jos aluksi oli vain alkuräjähdyksen voimasta tullut keskipakoliike, miten sama liike saattoi yhtäkkiä muuttua kierto- ja pyörimisliikkeiksi, joita kaikkialla avaruudessa havaitaan? Mikä sai aikaan nämä uudet liikesuunnat, koska eihän mikään kierto- tai pyörimisliike ala, ellei ensin jokin voima vaikuta sitä?

   Jos oletetaan alkuräjähdyksen todella tapahtuneen, saisi se aikaan vain yhdenlaista liikettä: pakenemista poispäin räjähdyspaikasta. Mitään kierto- ja pyörimisliikkeitä ei voisi silloin edes syntyä, vaan kaikki etenisi suoraan poispäin alkupaikasta. Miten nämä liikkeet ovat saaneet alkunsa, koska niiden synty itsestään käsin on mahdotonta ja vastoin fysikaalisia lakeja? Miksi niitä kaikkialla avaruudessa tavataan ja havaitaan? Tällaiset seikat osoittavat, miten hataralla pohjalla teoria maailmankaikkeuden synnystä on.

Mitä tulee aurinkokunnan ja maapallon syntyyn, lähtee tavallisin teoria siitä, että aluksi oli vain yksi pyörivä kaasu- ja pölypilvi, josta sitten vähitellen muodostuivat aurinko ja planeetat.

   Kun kyseinen pilvi pyöri huimaa vauhtia, jäi vain sen keskiosa paikoilleen, ja siitä tuli aurinko; irrallisista osista sen sijaan piti tulla törmäysten ja yhteensulautumisten kautta yhä suurempia, kunnes niistä lopulta tuli planeettoja. Koko aurinkokunnan ja maapallon uskotaan saaneen alkunsa tästä yhdestä ja samasta kaasu-pölypilvestä.

Onko teoria tyydyttävä? Kun lähdetään tutkimaan sitä mahdollisuutta, että aurinkokunta ja maapallo ovat saaneet alkunsa edellä mainitulla tavalla, on todettava, että teoriasta löytyy lukuisia ongelmia. Ongelmat ovat niin suuria, että eräiden tutkijoiden mukaan koko aurinkokuntaa ei pitäisi olla edes olemassa. Se osoittaa, ettei teoria niiden synnystä voi olla vakaalla pohjalla:

Nykyäänkin, vaikka astrofysiikka on edistynyt suunnattomasti, monet teoriat aurinkokunnan alkuperästä ovat epätyydyttäviä. Tiedemiehet ovat yhä erimielisiä yksityiskohdista. Yleisesti hyväksyttyä teoriaa ei ole näkyvissä. (Jim Brooks: Näin alkoi elämä, s. 57)

"Kaikki esitetyt olettamukset aurinkokunnan alkuperästä sisältävät vakavia puutteita. Tämänhetkinen johtopäätös onkin, että aurinkokuntaa ei voi olla olemassa." (Jeffreys, H., The Earth: Its Origin, History and Physical Constitution, 6th edition, Cambridge University Press, 1976, p. 387)

Pyörimisnopeus. Eräs ongelma liittyy pyörimisnopeuteen. Jos aurinko ja planeetat olisivat syntyneet edellisellä tavalla, olisi alkuperäisen kaasupilven pyörimisnopeuden pitänyt olla moninkertaisesti nykyistä auringon pyörimisnopeutta suurempi. Kun pyörimisnopeus nyt on noin 2 km/s, olisi alkuperäisen pyörimisnopeuden pitänyt olla n. 1000 km/s. Mistä johtuu, että pyörimisnopeus on nykyään niin pieni eli vain 1 / 500. oletetusta alkuperäisestä arvosta? Mikä on saanut sen pienentymään noin huomattavasti? Jim Brooks on selittänyt ongelmaa seuraavalla tavalla:

Suurin vaikeus tämän teorian suhteen liittyy planeettojen ja auringon impulssimomenttiin. Näyttää siltä, ettei alkusumu ole itse asiassa voinut pyöriä riittävän nopeasti, jotta renkaat olisivat irronneet. Matematiikan lakien mukaan aurinkokunnan kokonaisimpulssimomentti on säilynyt vakiona kaikissa systeemin kehitysvaiheissa. Jos tunnettu kokonaisimpulssimomentti tulisi kokonaan auringon osalle, pitäisi sen pyörähtää akselinsa ympäri noin 50 kertaa nykyistä nopeammin eli kierroksen puolessa vuorokaudessa. Nopeamman pyörimisen seurauksena keskipakoisvoima auringon päiväntasaajalla lisääntyisi. Se pienentäisi auringon painovoimaa vain 5 %, joten renkaita ei voisi irrota. Laskelmamme siis viittaavat siihen, että keskipakoisvoima ei ole voinut lennättää planeettoja auringosta avaruuteen. (Jim Brooks: Näin alkoi elämä, s. 53)

Toinen ongelma pyörimisnopeuden suhteen on, että jos pyörimisliike heitti planeetat pois auringosta, niin miksi aurinko pyörii hitaammin kuin planeetat (esim. Maa pyörii akselinsa ympäri yli 25 kertaa nopeammin kuin se)? Miksi se pyörii planeettoja hitaammin, vaikka sen pitäisi pyöriä niitä monin verroin nopeammin?

   Sillä kun on tehty hyrrällä kokeita, osoittavat kokeet, että poisviskautuneet pienet kappaleet menettävät nopeuttaan paljon pikemmin kuin itse hyrrä. Hyrrä, joka jää pyörimään, säilyttää nopeutensa paljon suurempana kuin poislähtevät kappaleet. Miksi nämä pyörimisnopeudet auringon ja planeettojen välillä ovat aivan päinvastaisia kuin mitä sopisi odottaa? Mikä on saanut auringon pyörimisnopeuden hiljentymään niin huomattavasti planeettoihin verrattuna?

Etäisyydet. Toinen ongelma liittyy planeettojen etäisyyteen auringosta. Kun auringon läpimitta on nyt noin 1,4 milj. km. ja alkupilvi oli sitä vain 2-3 kertaa suurempi, niin miten suhteessa näihin lukuihin saattavat planeetat olla niin kaukana auringosta? Kun esim. Maa on auringosta noin 150 miljoonan km:n päässä ja Pluto lähes 40 kertaa maata kauempana eli noin 5900 miljoonan km:n päässä - mikä on yli 4000 kertaa auringon läpimitta - ovat nämä luvut kovin suuria. Miten kyseiset kappaleet saattoivat viskautua niin kauas pois auringon painovoiman läheisyydestä, jos ne aluksi olivat kiinni toisissaan? Mikä heitti ne niin kauas, kun auringon oma pyörimisnopeus tällä hetkellä on vain 2 km/s?

Planeettojen koostumus ja ilmakehät. Suurin ongelma aurinkokunnan synnyssä liittyy auringon, planeettojen ja kuiden erilaiseen koostumukseen. Jos ne olisivat syntyneet yhteisestä kaasupilvestä, pitäisi niillä olla myös samanlainen koostumus, mutta niin ei ole. Eroja voidaan havaita mm. seuraavissa asioissa. Ne osoittavat, miten suuria ongelmia kohdataan, mikäli pitäydytään nykyteorioihin:

• Kun aurinko koostuu lähes 99 prosenttisesti kevyistä alkuaineista eli vedystä ja heliumista, on maapallolla näitä aineita vain noin yksi prosentti ja raskaita alkuaineita 99 prosenttia. Mistä johtuvat näin suuret erot, jos aurinko ja maapallo ovat peräisin yhdestä ja samasta alkupilvestä? Toinen samanlainen ongelma on, että muiden sisäplaneettojen koostumus aurinkoon nähden on  erilainen. Tällaisia eroja on vaikea selittää yhteisestä alkupilvestä.

• Maapallon ja sen oman kuun sekä muiden sisäplaneettojen välillä on melko suuria alkuainekoostumuseroja, joten on vaikea ajatella niille yhteistä maaperää.

• Maapallon sekä suurten ulkoplaneettojen ja niiden omien kuiden välillä on huomattavia eroja. Maapallon koostumus poikkeaa täysin näistä kevyistä alkuaineista koostuvista ulkoplaneetoista.

• Kun maapallolla on vettä, ovat muut planeetat jokseenkin vedettömiä.

• Ilmakehät eroavat huomattavasti toisistaan. Niissä esiintyy ainakin seuraavia poikkeamia:

• Maa: 78 % typpeä, noin 21 % happea, lisäksi argonia ja muita kaasuja

• Venus: 97 % hiilidioksidia, 2 % typpeä sekä alle 1 % vesihöyryä

• Mars: 95 % hiilidioksidia ja jäljellejäänyt osa pääosin typpeä sekä argonia

• Jupiter: arviolta 82 % vetyä ja 17 % heliumia

Liikkeet. Jos lähdetään siitä käsityksestä, että planeetoilla ja kuilla on sama alku, tulisi myös niiden liikkeiden olla yhteneväiset. Niiden tulisi kiertää kaikkien suunnilleen samaan suuntaan, koska kaikki ovat saaneet alkunsa yhden ja saman pyörimisliikkeen seurauksena.

   Kuitenkaan näin ei ole. Kun katsotaan näiden kappaleiden liikkeitä, kiertävät monet niistä aivan päinvastoin kuin sopisi odottaa. Tällaiset eroavaisuudet eivät varmastikaan olisi mahdollisia, jos ne olisivat saaneet alkunsa yhdestä ja samasta pyörivästä pilvestä. Poikkeamia voidaan nähdä ainakin seuraavissa liikkeissä:

• Venus pyörii akselinsa ympäri päinvastaiseen suuntaan kuin muut planeetat.

• Neljä Jupiterin kuista, yksi Uranuksen kuista ja Neptunuksen toinen kuu eli suurikokoinen Triton, kiertävät emäplaneettaansa päinvastaiseen suuntaan kuin muut kuut.

• Planeetta Uranus muodostaa myös poikkeuksen; sen pyörimisakseli on melkein ratatasossa, kun se muilla planeetoilla on likimain kohtisuoraan niiden ratatasoa vastaan.

Yksi kehitysopin perusolettamuksista on, että elämää on syntynyt elottomasta aineesta. On ajateltu, että se olisi voinut tapahtua spontaanisti itsestään käsin, kunhan vain olosuhteet ovat olleet oikeat. Tavallisesti tällaisilla olosuhteilla tarkoitetaan ilmakehää, joka sisälsi vetyä, metaania, ammoniakkia ja vesihöyryä, mutta ei kuitenkaan meille nykyisin tärkeintä ainetta, vapaata happea. Toiseksi tässä samassa ilmakehässä piti esiintyä erilaista säteilyä ja salamointia. Sen olisi pitänyt saada aikaan kemiallisia muutoksia, jotka lopulta synnyttivät elämän rakennusaineita, aminohappoja. Esim. koulun oppikirjassa (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 172) selostetaan asiaa sekä miten laboratoriossa on voitu valmistaa aminohappoja. Mukana on myös kaksi muuta lainausta. Ne osoittavat, ettei alkusyntyä ole voitu todistaa kokeellisesti ja miten se on selvästi vastoin käytännön havaintoja:

Maapallon kaasukehä koostui alussa vesihöyryn ohella vety-, ammoniakki- ja metaanikaasusta. Koska kaasukehässä ei ollut happea, ei otsonikerros suojannut maapalloa. Niinpä auringon valon ultraviolettisäteet pääsivät esteettömästi vaikuttamaan maapallon pintaan. Sateet huuhtoivat mantereilta aineksia meriin ja muuttivat meret suolaisiksi.

   ... Orgaanisten aineiden muodostuminen yksinkertaisista aineista on todistettu myös kokeellisesti. Tällaisissa kokeissa johdettiin sähköpurkauksia suljettuun astiaan, jossa oli metaania, ammoniakkia, vetyä ja vesihöyryä. Tulokseksi saatiin monia orgaanisia aineita, mm. aminohappoja.

Alkusyntyteoria, joka vallitsi 1700-luvulla, esitti että eliöitä syntyi elottomista aineista. Louis Pasteur todisti 1860-luvulla, ettei tämä pidä paikkaansa. Nykykäsityksen mukaan alkusyntyä on kylläkin tapahtunut, mutta ilmeisesti vain kerran. (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 172)

Laboratorioissa ei elämää ole pystytty synnyttämään. Mutta ihminen on tehnyt yrityksiä vasta muutamia kymmeniä vuosia. Luonnolla oli aikaa satoja miljoonia vuosia ja koekenttänä lukemattomia lämpimiä lammikoita maapallon autiolla pinnalla. Riitti että elämä lähti alkuun yhdessä lammikossa. Siitä se levisi kaikkiin maapallon osiin. (Heikki Oja: Polaris, s. 144)

Ovatko teoriat tyydyttäviä? Kun lähdemme tutkimaan elämän syntyyn liittyvää arvoitusta, on todettava, ettei asia ole niin yksinkertainen kuin mitä joissakin julkaisuissa esitetään. Yleensä tällä alueella on puhuttu ns. Millerin elämänsyntykokeesta, mutta on mielenkiintoista, että Stanley Miller itse elämänsä loppupuolella suhtautui asiaan kyynisesti. J. Morgan kertoo haastattelussa Millerin asenteesta:

Hän suhtautui välinpitämättömästi kaikkiin ehdotuksiin elämän alkuperästä ja piti niitä “hölynpölynä” tai “paperikemiana”. Hän suhtautui eräisiin hypoteeseihin niin halveksuen, että kun kysyin hänen mielipidettään niistä, hän vain puristeli päätään, huokaisi syvään ja hihitti – aivan kuin yrittääkseen torjua ihmiskunnan mielettömyyttä - - Hän myönsi, että tieteentekijät eivät ehkä koskaan tule tarkasti tietämään, milloin ja miten elämä sai alkunsa. “Me yritämme keskustella historiallisesta tapahtumasta, joka poikkeaa hyvin paljon tavanomaisesta tieteestä”, hän huomautti. (9)

Joka tapauksessa lähdemme seuraavaksi tutkimaan tätä aluetta, ja voimme todeta, että kohtaamme ylitsepääsemättömiä ongelmia. Varsinkin alkuilmakehän koostumus ja proteiinien muodostuminen ovat ongelmallisia:

Alkuilmakehän koostumus. Edellä olevaan teoriaan kuuluu käsitys, että alkuilmakehässä oli mm. vetyä, ammoniakkia ja metaania, mutta ei lainkaan vapaata happea, koska vapaa happi olisi estänyt proteiinien synnyn ja lopettanut reaktiot alkuunsa.

   Mutta jos tutkitaan tätä asiaa, ei se näytä todennäköiseltä ja sitä vastaan ovat seuraavat seikat:

Prekambriset kivilajit. Prekambriset kivilajit ovat eräs merkki alkuilmakehän hapettomuutta vastaan. Monet prekambriset kivilajit, jotka on määritelty vanhimmiksi, sisältävät hapettuneita rautamineraaleja, joka osoittaa, että happea on täytynyt olla jo silloin. Ajatus, että alkuilmakehä olisi ollut hapeton, on selvästi vastoin näitä käytännön havaintoja. Ken Towe on selostanut ongelmaa:

"Varhaisen prekambrisen ajan tutkimiseen liittyy ratkaisematon ongelma. Toisaalta myönnetään, että alkuaikojen maasta puuttui kaasumainen happi ja että elämä sai alkunsa tällaisessa ympäristössä. Toisaalta taas monet prekambriset kivilajit, vanhimmat tunnetut kerrostumat mukaan lukien, sisältävät hapettuneita rautamineraaleja. Niiden syntyaikana on siis ollut vapaata happea. Mistä se oli peräisin?" (s. 115, "Näin alkoi elämä" / Jim Brooks)

Oliko koostumus päinvastainen? Eräs oletus alkusyntyteoriassa on, että alkuilmakehän koostumuksen olisi pitänyt olla aivan päinvastainen nykyiseen verrattuna; silloin puuttui happi ja oli vetyä sekä metaania ja ammoniakkia, kun taas nykyinen ilmakehä on sen vastakohta (nykyisessä ilmakehässä on 78 % typpeä, 21 % happea, 0,9 % argonia sekä 0,1 % muita jalokaasuja ja hiilidikoksidia.)

   Ilmakehän radikaalia muuttumista on kuitenkin vaikea todistaa käytännössä. Se perustuu ainoastaan oletukseen siitä, että alkusynnyn oletetaan vaatineen hapetonta ilmakehää, koska aminohappojen muodostuminen ei olisi ollut muuten mahdollista. Muuta syytä tällaiseen oletukseen ei ole eivätkä sitä tue käytännön havainnot. Tässä on kysymys siitä, mitä halutaan uskoa, eikä siitä, mitä voidaan todella tietää.

Happea kevyemmät kaasut. Eräs oletus alkuilmakehän suhteen on, että ilmakehään olisi jäänyt happea kevyempiä kaasuja, mutta ei itse happea. Se tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Miksi vetyä olisi jäänyt maan ilmakehään hapen sijasta, koska se kaikista kaasuista kevyimpänä karkaa ensimmäisenä avaruuteen? Todennäköisimmin se olisi karannut heti paikalla avaruuteen jo sen takia, että alkumaapallon uskotaan olleen kuuma ja maan kuoren osittain sula. Mitä kuumempaa on, sitä helpommin kaasut karkaisivat maapallolta. Kaasun liike tehostuu kuumuuden noustessa. Sellainen kaasukehä, jossa on vetyä, ei todennäköisesti olisi voinut pysyä kauaa kasassa (sen on edellytetty vallinneen maan päällä miljoonia vuosia) ja mitään aminohappoja ei olisi ehtinyt edes muodostua.

Onko happi fotosynteesistä riippuvainen? Yleensä edellytetään, että happea on tullut maapallolle fotosynteesin kautta, kun se on päässyt käyntiin. On ajateltu, että vihreät kasvit ovat saaneet ilmakehän happipitoisuuden nousemaan.

   Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, vaan osa hapesta on voinut syntyä auringon ultraviolettivalon vaikutuksesta, kun se hajottaa veden synnyttäen myös happea ja otsonia. Olisi pikemminkin erikoinen yhdistelmä, jos maan ilmakehässä ei olisi ollut vapaata happea, kun sitä kuitenkin on täytynyt esiintyä samaan aikaan vetenä ja vesihöyrynä yhdessä vedyn kanssa. Tämä valikoiva esiintyminen tuskin on ollut mahdollista. Happea on täytynyt esiintyä jo silloin.

   Yksi todiste sitä vastaan, että maan ilmakehä olisi ollut hapeton, on Marsin ilmakehästä tavattu happi. Plasmaspektrometri Aspera, joka on lähetetty Marsiin tekemään tutkimuksia, on mitannut miten Marsin kaasukehästä virtaa aurinkotuulien mukana avaruuteen peräti 3,5 tonnia happea tunnissa. Tämä osoittaa, ettei hapen olemassaolo riipu aina eloperäisestä toiminnasta eli fotosynteesistä. Samoin se osoittaa, että maapallollakin on voinut olla vapaata happea jo alkuvaiheissaan.

Proteiinien muodostuminen on eräs ongelma. Sillä jos kaikesta huolimatta oletetaan, että aminohappoja olisi syntynyt hapettomassa ilmakehässä ja ne olisivat päässeet veteen turvaan uv-säteilyltä - kuten on oletettu -, kohdataan silti uusia vaikeuksia. (Veteen turvaan pääsy oli välttämätöntä, koska ilmakehässä ei ollut happea ja siitä koostuvaa, suojaavaa, otsonikerrosta. Ilman otsonikerrostahan uv-säteily olisi nopeasti tuhonnut syntyneet aminohapot. Eli tässä on melkoinen ongelma: hapellisessa ilmakehässä aminohappoja ei olisi voinut syntyä ja hapettomassa ne olisivat tuhoutuneet välittömästi. Kumpikin vaihtoehto - hapellinen ja hapeton ilmakehä - olisi ollut vahingollinen aminohapoille.)

   Vaikeudet olisivat olleet siinä, miten aminohapot olisivat pystyneet liittymään yhteen proteiineiksi vedessä. Sillä jos vallitsi vesiylimäärä, ei se olisi edistänyt proteiinien muodostumista, vaan se päinvastoin olisi hajottanut jo syntyneitä yhdisteitä takaisin rakenneosikseen. Tällaiset reaktiot ovat aina riippuvaisia olosuhteista, ja vesiylimäärän vaikutuksesta ne menisivät vain taaksepäin, takaisin alkuperäiseen tilaansa aminohapoiksi, eivät lainkaan eteenpäin. Mitään yhdisteitä ei olisi voinut edes syntyä:

Merihypoteesin mukaan kemiallinen evoluutio ja elämän synty tapahtui meressä tai jossain vesilammessa. Näissä olosuhteissa ei elämän syntyyn tarvittavien makromolekyylien spontaani synty kuitenkaan ole mahdollinen. Kuvitellaanpa suuren proteiinimolekyylin syntyä vedessä. Aminohappojen liittyessä toisiinsa peptidisidoksella vapautuu aina yksi vesimolekyyli. Mitä suurempia polypeptidejä syntyy, sitä enemmän kasaantuu vettä reaktioyhtälön oikealle puolelle. Ainakin nykyisin voimassa olevien kemian ja fysiikan lakien mukaan reaktio kääntyy päinvastaiseksi, jos vettä on tarpeeksi, eli tapahtuu syntyneiden molekyylien spontaani hydrolyysi. Jonkun täytyisi olla jatkuvasti poistamassa vettä, että proteiini pysyisi koossa. (Mikko Tuuliranta: Evoluutio – tieteen harha-askel?, s. 18)

Koska peptidisidos on termodynaamisesti epästabiili vesiliuoksessa, niin syntynyt proteinoidi olisi erittäin altis hydrolyyttiselle hajoamiselle lämpimissä alkumaan merissä. Siten minkään yksityisen protenoidin ei voida olettaa säilyneen kauaakaan. Tämä tosiasia luo perustavaa laatua olevan ongelman. (Lehninger A.L., "Biochemistry", s. 1041, Worth Publishers, Inc., [1975])

Ei elämää. Jos proteiinien muodostuminen vedessä olisi kaikesta huolimatta ollut mahdollista, tulisi eteen uusia ongelmia. Syy on se, että vaikka aminohapoista syntyisi proteiinimolekyylejä, puuttuu molekyyleistä vielä se, mikä tekisi niistä elävää ainetta. Kyseessä on vain kuolleen aineen jalostuneempi muoto; aivan kuten raudasta, muovista ja kumista voi syntyä auto, mutta siinä ei ole elämää. Samoin kuollut ruumis sisältää aivan oikeat aineet ja oikean rakenteen, mutta siinäkään ei ole elämää. Oikeat aineet ja rakenteet eivät siten auttaisi paljoakaan elämän ratkaisussa. Pelkät oikeat aineet eivät voi aikaansaada elämää:

Ja sitten emme ole kuitenkaan vielä koskettaneet itse ongelmaa: elämän syntyä. Munanvalkuaisaine ei ole elämää, se on vain yksi niistä aineista, jotka muodostavat elävän elimistön. Vaikka olisi kokonainen maapallo pelkkää munanvalkuaisainetta, niin ei päästäisi askeltakaan lähemmäs ratkaisua. Voidaan todistaa, että elämä luo ja käyttää hyväksi munanvalkuaisainetta, mutta ei ole todistuksen häivettäkään siitä, että munanvalkuaisaine voi luoda elämää. (Thoralf Gulbrandsen: "Puuttuva rengas", s. 41)

Teoriat puutteellisia. Seuraavat kommentit osoittavat hyvin spontaanin elämän synnyn ongelmallisuuden ja miten todisteet sen puolesta puuttuvat. Edelleen on syvä kuilu elävän ja elottoman aineen välillä eikä asiassa ole yhtään edistytty viimeisen sadan vuoden aikana. Laboratorioissa ei ole pystytty ratkaisemaan elämän synnyn ongelmaa:

Paul Davies: Kun aloin kirjoittaa tätä kirjaa, olin vakuuttunut, että tiede oli selvittämäisillään elämän synnyn mysteerin. – Olen käyttänyt vuoden tai kaksi tämän alan tutkimiseen ja olen nyt sitä mieltä, että tiedoissamme on valtava aukko. Meillä on luonnollisesti hyvä käsitys elämän synnyn ajasta ja paikasta, mutta itse tapahtumaketjun ymmärtämiseen on vielä pitkä matka. Tämä ymmärryksemme aukko ei ole pelkkää tietämättömyyttä joistakin teknisistä yksityiskohdista, vaan se on merkittävä käsitteellinen puute. …Monet tutkijat varovat väittämästä julkisesti, että elämän synty on mysteeri, vaikka suljettujen ovien takana he myöntävät avoimesti olevansa hämmentyneitä… (10)

Harvardin yliopiston biologian professori Andy Knoll: Yrittäessämme koota yhteen sen, mitä tiedämme elämän syvähistoriasta maaplaneetalla, elämän alkuperästä ja sen muodostumisen vaiheista, jotka johtivat ympärillämme näkyvään biologiaan, joudumme myöntämään, että se on hämärän peitossa. Emme tiedä, kuinka elämä alkoi tällä planeetalla. Emme tiedä tarkalleen, milloin se alkoi, emmekä tiedä missä olosuhteissa. (11)

Lisää aiheesta:

Kehittyikö ihminen apinamaisista alkuihmisistä vai luotiinko hänet? Lue, miten evolutionistien omat löydöt kumoavat käsityksen ihmisen kehityksestä

Ihmisillä on mielikuva, että tiede on osoittanut todeksi kaikkeuden ja elämän synnyn itsestään sekä kehitysopin. Nämä mielikuvat perustuvat kuitenkin valheeseen

Luominen vai maailmankaikkeuden ja elämän synty itsestään sekä ajatus evoluutiosta? Kumpi näkemys on tosi?  Todisteet viittaavat selvästi luomiseen

Teistinen evoluutio on ristiriidassa Raamatun kanssa. Lisäksi käytännön todistusaineisto kumoaa käsityksen teistisestä evoluutiosta

Hienosäätö maailmankaikkeudessa ja maapallolla viittaavat selvästi Jumalan luomistyöhön. Elämä ei ole syntynyt itsestään sattumalta

Jos torjutaan Jumalan luomistyö ja hyväksytään evoluutioteoria miljoonine vuosineen, nousee esiin kysymyksiä, joihin on mahdoton antaa järkeviä vastauksia

Evoluutioteoriaa miljoonine vuosineen pidetään mediassa totena, vaikka jatkuvasti tulee esiin todistusaineistoa, joka kumoaa tämän teorian