Lähi-idän kriisi – siirtokunnat ja ns. miehitys

Siirtokunnat ja ns. Israelin miehityspolitiikka. Miehittääkö Israel Palestiinalaisvaltiota kuten on väitetty, vai onko kyseessä valhe?

Yksi vaikeimmista ja pisimmistä kriiseistä on Lähi-idän kriisi, joka pyörii Israelin ympärillä. Sen naapurimaissa kuten Syyriassa ja Egyptissäkin on ollut ongelmia viime aikoina ns. arabi-kevään jälkeen, ja Syyriassa on tapettu jopa tuhansia ihmisiä, mutta nämä ovat melko uusia asioita verrattuna Israelin ympärillä käytävään debattiin. Syyrian konfliktissa on kysymys muutamasta vuodesta, mutta Israel-kysymys on kestänyt vuosikymmeniä. Pysyvää rauhaa ei ole löytynyt eikä sopua ihmisten välillä. Lisäksi Raamatun mukaan kiista Israelista tulee vielä johtamaan suuriin sotatoimiin nykyisen aikakauden lopulla. Siihen nähden Syyrian kriisi saattaa olla pieni ongelma, vaikka sitäkään ei voi vähätellä. Suomen Israelin suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo kommentoi aikanaan Lähi-idän monimutkaista tilannetta Uuden Suomen haastattelussa (17.1.1991):

Olen täällä Israelissa oppinut, kuinka monimutkainen israelilais-arabikonflikti on. Palestiinalaiskysymys ei ole niin yksinkertainen kuin miltä se esim. Helsingin horisontista näyttää.

Yksi uusi vaihe on Israelin siirtokuntien ympärillä käyty keskustelu. Jotkut maat ovat alkaneet boikotoida israelilaisia tuotteita, jotka tulevat näiltä alueilta. He haluavat, että kukaan ei ostaisi niitä, koska pitävät siirtokuntia laittomina ja miehitettyinä alueina. Heillä on käsitys, että nämä alueet kuuluvat tai niiden tulisi kuulua ns. Palestiina-nimiseen valtioon, jolla on takanaan pitkä historia samalla alueella. Tässä asiassa kannattaa kuitenkin ottaa huomioon seuraavia seikkoja, jotka mediassa usein unohdetaan. Ehkä ne antavat uuden näkökulman aiheeseen:

Historia. Kun käsitellään Israel-kysymystä, täytyy ensin ymmärtää historiaa, sillä juutalaisten juuret liittyvät tiukasti nimiin Israel ja Jerusalem. Ei ole kysymys vain muutamasta vuosikymmenestä tai yhdestä vuosisadasta vaan nämä nimet olivat tuttuja jo yli 3000 vuotta sitten. Raamatussa, jonka viimeiset kirjat kirjoitettiin noin 2000 vuotta sitten, puhutaan toistuvasti molemmista paikoista. Jerusalem mainitaan n. 1000 kertaa, ja Israel yli 2000 kertaa, joten ne olivat keskeisiä tapahtumapaikkoja jo silloin. Esim. Koraani, jota muslimit pitävät pyhänä kirjanaan, ei mainitse Jerusalemia yhtään kertaa. Koraanissa ei myöskään mainita Palestiina-nimeä kuten ei Raamatussakaan.

Sen sijaan Koraani vahvistaa sen, että Israelin valtio kuuluu juutalaisille. Muhammedin aikana ymmärrettiin, että ne ovat yhteydessä toisiinsa. Kun muslimit nykypäivänä eivät hyväksy näitä Koraanin opetuksia, taistelevat he omaa pyhää kirjaansa vastaan:

Mooses sanoi kansalleen: "Kansani, muistakaa Jumalan teille osoittamaa armoa, kun Hän asetti keskuuteenne profeettoja, teki teistä kuninkaita ja antoi teille sellaista, mitä Hän ei ole antanut kenellekään muulle. Kansani, käykää pyhään maahan, jonka Jumala on säätänyt teille, älkääkä kääntykö pois, ettette joutuisi perikatoon." (5:20,21)

Me johdatimme israelilaiset meren yli, ja Farao joukkoineen seurasi heitä vääryytensä ja vihamielisyytensä takia, kunnes jäi aaltojen alle. Silloin hän sanoi: "Minä uskon, ettei ole muuta jumalaa kuin se, johon israelilaiset uskovat, ja minäkin alistun Hänelle."... Me asutimme israelilaiset siunattuun maahan ja ruokimme heitä kaikella hyvällä, mutta he alkoivat kiistellä saatuaan tietää. Jumala ratkaisee heidän kiistansa ylösnousemuksen päivänä. (10:90,93)

Sen jälkeen me sanoimme israelilaisille: "Asettukaa asumaan tähän maahan, ja kun viimeinen hetki tulee, me tuomme teidät kaikki yhdessä eteemme." (17:104)

Näin tapahtui, sillä me tahdoimme antaa israelilaisten periä maan. (26:59)

Israelilaiset, muistakaa armoani, jota osoitin teille valitessani teidät muiden kansojen joukosta. (2:47)

Me annoimme israelilaisille Kirjan, viisauden ja profetian, ruokimme heitä kaikella hyvällä, valitsimme heidät kaikkien ihmisten joukosta (45:16)

Palestiinalaisten tausta. Kun tutkitaan historiaa, voidaan siis osoittaa, että Lähi-idässä on ollut Israel-niminen valtio, jota juutalaiset asuttivat jo 2000 vuotta sitten ja sitä ennen. Juutalaisilla on kiinteät juuret tähän alueeseen.

Entä nykyaika? Eräs yleinen väittämä nykyään on, että juutalaiset olisivat ajaneet palestiinalaiset väkisin maasta. On väitetty, että he olisivat vallanneet palestiinalaisten ikivanhan kotimaan, jonka pääkaupunkina on ollut Jerusalem.

Tämä käsitys on kuitenkin vailla historiallista pohjaa. Menneeltä ajalta ei tunneta mitään todisteita ns. Palestiinan kansasta ja valtiosta, jolla olisi ollut omat hallitsijat, oma armeija, oma raha, oma kieli, selkeät tunnistettavat rajat ja muita kansalliseen olemassaoloon liittyviä piirteitä. Nämä tärkeät ominaisuudet puuttuivat kokonaan. Nimi Palestiina – arabiaksi Falastin – on kylläkin ollut nimenä olemassa, mutta se on nimitys maa-alueelle, jonka Rooman keisari Hadrianus antoi juutalaisten valtiolle 135 jKr. Samalla Jerusalem sai uuden nimen Aelia Capitolina.

Nimitystä Palestiina käyttivät myös juutalaiset sekä useat muut 1900-luvun alkupuolella. Nykyisen Jerusalem Post-lehden alkuperäinen nimi oli The Palestine Post, musiikista vastasi mm. Palestine Symphony Orchestra (myöh. Israeli Filharmonic Orchestra) ja sähköä toimitti Palestine Electric Company. Nämä termit osoittavat, että kysymys oli maa-alueesta, ei palestiinalaiset -nimisestä kansasta, jota ei ole koskaan ollut. Arabijohtaja Auni Bey Abdul-Hadi lausui Peel-komitealle antamassaan raportissa v. 1937: ”Palestiina on termi, jonka sionistit ovat kehittäneet. Me olemme arabeja ja olemme kuuluneet jo vuosisatoja Syyriaan.”

Sen sijaan paljon paremmin voidaan tietää se, että nykyiset palestiinalaiset ovat ympäröivistä valtioista tulleita arabeja tai heidän jälkeläisiään. Monet heistä ovat Ismaelin, Aabrahamin pojan, jälkeläisiä ja ovat muuttaneet tälle alueelle pääosin viimeisten 150 vuoden aikana.

Nämä ihmiset eivät edustaneet vain yhtä kansalaisuutta, vaan useita kansallisuuksia (Jordania, Syyria, Libanon, Egypti, Irak... ), koska he saapuivat ympäröivistä arabivaltioista tai sitten (ennen vuotta 1917) entisen Turkin ottomaanisen valtakunnan alueelta, jonka hallussa olivat vielä reilut sata vuotta sitten useimmat arabivaltiot. Heillä ei niihin aikoihin voinut olla mitään kansallista palestiinalaista identiteettiä, eivätkä edes ympäröivät arabivaltiot puhuneet mistään sellaisesta niihin aikoihin. Se tapahtui paljon myöhemmin.

Se, mikä johti ihmisiä muuttamaan ympäröiviltä alueilta nykyiselle Israelin alueelle, oli, että siellä oli siihen aikaan paremmat olosuhteet. Kun juutalaisten muuton seurauksena elintaso ja palkat olivat korkeammat, houkutteli se muita muuttamaan ympäröiviltä alueilta. Muutto tapahtui varsinkin niille alueille, joissa elintaso oli eniten kohonnut. Alue, joka oli ollut lähes tyhjä asukkaista, etäinen ja autio paikka, alkoi saada uutta asutusta.

Kun maa alkoi reagoida juutalaisten uurastukseen, heistä tuli oman menestyksensä uhreja. Muslimit, jotka eivät vuosisatoihin olleet välittäneet, mitä maalle tapahtui, kuulivat juutalaisten menestyksestä. Heitä alkoi virrata maahan ympäröivistä muslimivaltioista tarkoituksenaan tehdä työtä juutalaisille. Takaisin muuttaessaan he eivät halunneet asettua uusille alueille vaan sinne, missä juutalaisetkin olivat. (1)

Palestiinalaisvaltio on jo olemassa. Lisäosoitus siitä, että palestiinalainen identiteetti on melko uusi asia, on se seikka, että Jordanian vallattua Länsirannan 1948 ja sen oltua Jordanian alaisuudessa lähes 20 vuotta, eivät palestiinalaiset sinä aikana koskaan vaatineet itsehallintoa tai itsenäisyyttä Jordanian viranomaisilta. Niin ei tapahtunut, vaikka he muodostivat Jordanian väestön enemmistön. Sen sijaan he pitivät itseään jordanialaisina, istuivat Jordanian parlamentissa eikä heidän mieleensä koskaan tullut ottaa hallinnassaan olevaa Itä-Jerusalemia pääkaupungikseen. Syy tällaiseen menettelyyn on varmasti siinä, että nämä palestiinalaiset tunsivat olevansa samaa kansaa kuin jordanialaiset; olihan heillä sukulaisyhteyksiä muiden jordanialaisten kanssa.

Kun tänä päivänä arabit vaativat uutta palestiinalaisvaltiota ja nykyisen Israelin pilkkomista, on siten huomattava, että palestiinalaisvaltio on jo olemassa: se on Jordania. Jordanialaiset ja palestiinalaiset ovat itse myöntäneet yhteyden toistensa välillä:

Jordanian kuningas Hussein, An-Nahar-Al Wal Daul-lehdessä 26.12.1981: ”Jordania on Palestiinaa ja Palestiina on Jordaniaa.”

Anwar Nusseibi, Jordanian entinen puolustusministeri 3.10.1970: ”Jordanialaiset ovat myöskin palestiinalaisia. Tämä on yksi valtio; nämä ovat yhtä kansaa. Sen nimi ei ole tärkeä. Perheet, jotka asuvat paikoissa kuten Salt, Ibrid ja Karak (Jordaniassa) eivät vain omaa sukulaisuussuhteita avioliittojen välityksellä Nablusissa ja Hebronissa oleviin perheisiin vaan he ovat yhtä ja samaa kansaa.”

Zuheir Moushin’in, PLO:n asevoimien komentajan lausunto saksalaiselle aikakauslehdelle Kairossa v. 1972: Palestiinalaista kansaa ei ole sellaisenaan olemassa. Palestiinan valtion luominen on vain eräs keino jatkuvaan taisteluumme sionistista valtiota vastaan arabien yhtenäisyyden puolesta. Tosiasiassa ei ole mitään eroa jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanolilaisten välillä. Vain poliittisista ja taktisista syistä puhumme tänään palestiinalaisen kansan olemassaolosta, sillä arabimaiden kansalliset etunäkökohdat vaativat, että asetamme erillisen Palestiinan kansan vastustamaan sionismia. Katsokaahan, pelkästään taktisista syistä Jordania, joka on tunnustettu ja suvereeni valtio omine vahvistettuine rajoineen, ei voi siten vaatia Haifaa, Jaffaa, Ber-Shevaa ja Jerusalemia, kun sen sijaan Israelin sisällä asuva palestiinalainen voi epäilemättä niin tehdä. Haluan korostaa, että sinä hetkenä kun olemme vallanneet koko Palestiinan, yhdistämme välittömästi Palestiinan ja Jordanian. (2)

1900-luvun historia. Kun yritetään selvittää, miten valtiot muodostuivat nykyisen Lähi-idän alueelle, täytyy palata Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin ja sen jälkeiseen aikaan. Silloin tapahtui seuraavia asioita, jotka vaikuttivat Israelin ja muiden valtioiden syntyyn. Jos näitä menneitä vaiheita ei tarkastella, on vaikeata ymmärtää nykyistä tilannetta Lähi-idässä.

• Ottomaanien laaja valtakunta, jonka johdossa olivat turkkilaiset, romahti v. 1918 alkupuolella. Sen laajat alueet Lähi-idässä joutuivat Kansainliiton hallintaan, eli käytännössä Iso-Britannian ja Ranskan hallintaan mandaattialueina. Iso-Britannian alueen nimi oli Palestiina, ja se käsitti koko nykyisen Jordanian ja Israelin, mukaan lukien Länsiranta, Golan, Gaza ja Jerusalem. (Nykyään Palestiinaksi kutsutaan taktisista syistä vain sitä aluetta, joka on Israelin hallinnassa, mutta siihen aikaan tämä maa-alue sisälsi myös Jordanian.). Näistä Iso-Britannian ja Ranskan mandaattialueista itsenäistyi myöhemmin useita valtioita: mm. Syyria, Libanon, Jordania, Irak ja Israel.

• Brittihallituksen toimesta kirjoitettiin ns. Balfourin julistus 2.11.1917. Siinä luvattiin, että juutalaiset voivat perustaa kansallisen kodin Iso-Britannian mandaattialueelle, joka käsitti siihen aikaan myös nykyisen Jordanian alueen, ei vain sitä aluetta, missä nyt ovat Israelin rajat. Arabeille luvattiin juutalaisalueen sisällä kansalaisoikeudet ja uskonnolliset oikeudet, mutta kansallisen itsemääräämisoikeuden tuli kuulua yksin ja ainoastaan uudelle juutalaisvaltiolle.

YK:n edeltäjä Kansainliitto hyväksyi Balfourin julistuksen ja mandaattialueen rajat San Remon kokouksessa 24.4.1920.

• Vaikka koko Iso-Britannian mandaattialue oli alun perin luvattu juutalaisille, niin erotettiin tästä alueesta v. 1922 brittien toimesta ¾ arabeille eli koko Jordan-joen itäpuolella oleva alue. Siitä muodostui valtio nimeltä Transjordania (myöhemmin Jordania) ja niin juutalaisille luvattu alue supistui ¼:aan alkuperäisestä. Tämä päätös oli vastoin Kansainliiton hyväksymiä päätöksiä sekä vastoin Lloyd Georgen brittihallituksen aikaisemmin tekemää päätöstä.

• Eräs merkittävä vaihe Israelin valtion synnyssä oli vuosi 1947. Toinen maailmansota oli käyty ja pohdittiin, mitä voitaisiin tehdä juutalaisten hyväksi, jotka olivat kärsineet niin paljon. Neuvostoliiton silloinen YK-valtuutettu, myöhemmin pitkäaikainen ulkoministeri, Andrei Gromyko piti kesällä 1947 YK:n yleiskokouksessa puheen, jossa puolusti Israelin valtion perustamista:

Neuvostoliitto tulee hyväksymään Israelin valtion perustamisen. Koska 6.000.000 juutalaista oli murhattu ja ainoastaan 1.500.000 säilynyt hengissä Itä-Euroopassa, ei YK voinut pysyä välinpitämättömänä eloonjääneiden kohtalosta järjestön peruskirjan ihmisoikeuksia puolustavien periaatteiden valossa. – Juutalaiskansan merkittävän osan tulevaisuus liittyy Palestiinan tulevaisuuteen. – Juutalaiskansa kärsi sodassa kuvaamattomasti eikä yksikään Euroopan maista kyennyt turvaamaan ja puolustamaan juutalaisten perusoikeuksia eikä suojelemaan heitä fasistipyöveleiden väkivallalta. Tämä on tuskallinen tosiasia, mutta se on kyettävä tunnustamaan. Toisaalta se, ettei yksikään länsimaa ole kyennyt auttamaan juutalaisia menneisyydessä, selittää juutalaisten toiveet omasta valtiosta. – Emme voi kieltää juutalaisten oikeutta omaan kotiin.

Asia eteni lisää YK:n kokouksessa 29.11.1947. Silloin tehtiin jälleen uusi jakoehdotus jäljellejääneen mandaattialueen jakamiseksi kahdeksi itsenäiseksi valtioksi (Ensimmäinen jako oli tapahtunut 1922, kun Transjordania syntyi Jordan-joen itäpuolella olevalle alueelle). Ehdotettiin, että arabeille annettaisiin mm. nykyisen Länsirannan ja Gazan alueet, juutalaisille muu alue. Seuraus oli, että juutalaiset tarttuivat tilaisuuteen julistautua itsenäiseksi Israelin valtioksi, mutta ns. Palestiinan arabit yhdessä muun arabimaailman kanssa torjuivat jyrkästi jakoehdotuksen. Jos ehdotus olisi hyväksytty heidän taholtaan, olisi ns. Palestiinan arabeilla ollut oma valtio jo n. 60 vuotta, ei olisi ollut sotia eikä mitään pakolaisongelmaa. Kuitenkin, kun jakosuunnitelma hylättiin, syntyivät nämä laajakantoiset ongelmat. Kahden valtion malli oli tarjolla jo silloin, mutta se ei kelvannut arabeille, jotka halusivat kaiken itselleen.

• Seuraava vaihe oli Israelin julistautuminen valtioksi 15.5.1948. Juutalaiset hyväksyivät YK:n maanjakoa koskevat suositukset ja tarttuivat tilaisuuteen saada itsenäisyys. Ympäröivät arabivaltiot ja ns. Palestiinan arabit eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä, vaan aloittivat välittömästi sodan uutta valtiota vastaan. He hyökkäsivät laillisesti perustetun valtion kimppuun tarkoituksena hävittää se ja jakaa maat keskenään. Palestiinan valtiosta ja sen perustamisesta ei tuohon aikaan puhuttu arabien toimesta mitään, vaan tarkoitus oli hävittää uusi valtio. Arabit eivät kuitenkaan onnistuneet hyökkäyksessään, vaan Israel säilytti itsenäisyytensä. YK:n avulla aselepo saatiin 1949.

• Kun arabit eivät hyväksyneet jakosuunnitelmaa ja aloittivat hyökkäysvalmistelut, alkoi palestiinalaisten pakolaisaalto. Heitä pakeni ennen sotaa (tosiasiassa brittiläisen mandaattihallinnon alueelta) ja sodan alettua. Yhteensä pakolaisia on arveltu olleen 600 000 – 700 000. Silti n. 150 000 arabia jäi vastaperustettuun Israelin valtioon.

Pääsyy pakolaisongelmaan oli arabien oma propaganda. He kehottivat arabiveljiään poistumaan pois sodan tieltä, koska silloin olisi esteetön mahdollisuus maan valloittamiseen ja koska täydellisen tuhon keskellä olisi vaikea tietää, kuka on juutalainen ja kuka arabi. Useimmat arabit tottelivat kehotusta, mutta n. 150 000 jäi.

Kun sota alkoi Israelin itsenäistyttyä, oli maassa myös runsaasti lehtimiehiä. He olivat tulleet todistamaan verilöylyä, jossa arabimaat hävittäisivät vastaperustetun juutalaisvaltion. He eivät maininneet mistään pakolaisongelmasta ja miten juutalaiset olisivat ajaneet heidät pakosalle. Sitä eivät maininneet myöskään arabijohtajat kansainvälisillä foorumeilla, vaikka siihen aikaan heitä muutti kaikkein eniten pois maasta – ei edes Jamal Husseini, Jasser Arafatin setä ja Palestiinan arabien edustaja, joka piti puheen YK:ssa ennen Israelin itsenäisyysjulistusta, maininnut pakolaisista mitään. Sen sijaan pidettiin varmana, että uusi valtio tuhottaisiin muutamassa viikossa, ja pakolaiset voisivat sen jälkeen palata takaisin. Israelin virallinen politiikka oli sellainen, että arabeja kehotettiin pysymään maassa:

"Me pakolaiset... jätimme kotimaamme luottaen arabivaltioiden kierojen johtajien antamiin petollisiin lupauksiin. He lupasivat meille, että poissaolomme ei kestäisi enempää kuin kaksi viikkoa; se olisi eräänlainen kävelyretki, jonka palattua me palaisimme takaisin." (Falastin, 30.5.1955)

"Ne arabivaltiot, jotka kehoittivat Palestiinan arabeja lähtemään väliaikaisesti kodeistaan hyökkäyksen ja miehityksen ajaksi, ovat pettäneet lupauksensa auttaa näitä pakolaisia." (Jordanialainen päivälehti Falastin 19.2.1949)

"Kuka toi palestiinalaiset pakolaiset Libanoniin, jossa he nyt saavat kärsiä lehdistön ja arabijohtajien kielteisistä asenteista? Näillä lehdillä ja johtajilla ei ole omaatuntoa eikä kunniaa. Kuka oli syypää siihen, että heidät tuotiin maastaan hirvittävässä ahdingossa, rahattomina ja kunniansa menettäneinä? Arabivaltiot, ja Libanon niiden joukossa, ovat syyllisiä." (Kul-Shay viikkolehti, Beirut 19.8.1951)

Kuningas Hussein 17.1.1970: "Arabijohtajat ovat käyttäneet Palestiinan kansaa itsekkäisiin poliittisiin tarkoituksiin. Se on naurettavaa, ja minä voisin sanoa rikollista."

Kun Palestiinalaisten pakolaisongelma on ollut otsikoissa, on se vain yksi pakolaisaalloista, joka syntyi maailmansotien välisenä aikana ja Toisen maailmansodan jälkeen. Muissa pakolaisongelmissa oli osallisena n. 50 miljoonaa ihmistä, ja ne on kaikki ratkaistu. Vain palestiinalaisista puhutaan tänäkin päivänä.

Harvemmin mediassa tuodaan esille sitä, että myös juutalaiset joutuivat pakenemaan tai heidät karkotettiin arabimaista itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Heidän määränsä on vähintään yhtä suuri kuin palestiinalaispakolaisten. Beirutilainen sanomalehti Al-Nahar julkaisi 15.5.1975 tunnetun palestiinalaisarabi-tutkijan Sabri Jiryisin artikkelin, joka käsittelee juutalaispakolaisongelmaa:

Ei pidä paikkaansa, että muut valtiot, kuten tsaarinaikainen Venäjä, Natsi-Saksa, Englanti ja USA olisivat olleet ainoat vaikuttajavoimat niihin tapahtumiin, jotka johtivat Israelin valtion muodostumiseen. Myöskin arabit olivat tähän prosessiin osallisia. Kyllä, niin surullista kuin se onkin, arabit olivat tässä aktiivisesti mukana… Tässä yhteydessä ei liene paikallaan kuvata niitä tapoja, joita käyttäen arabimaiden juutalaiset karkotettiin kotimaistaan, arabimaista, joissa he olivat vuosisatoja eläneet; eikä sitäkään, kuinka heidät häpeällisesti pakkosiirrettiin Israeliin, sen jälkeen kun heidän omaisuutensa oli takavarikoitu tai heiltä oli ostettu se pilkkahinnoin.

…On itsestään selvää, että Israel tulee tuomaan esille nämä tosiseikat, jos ja kun jonakin päivänä tullaan todella vakavasti neuvottelemaan palestiinalaisten oikeuksista.

…Israel päättelee seuraavasti: Voidaan pitää mahdollisena, että me israelilaiset olimme syynä siihen, että arviolta noin 700 000 palestiinalaista ajettiin 1948 sodan aikana kodeistaan ja sen jälkeen heidän omaisuutensa ryöstettiin. Vastapainona kuitenkin olette te arabit aiheuttaneet yhtä suuren juutalaismäärän karkotuksen arabimaista. Näistä suurin osa asettui asumaan Israeliin, sen jälkeen kun heiltä oli tavalla tai toisella otettu heidän omaisuutensa. Sen vuoksi on tämä kaikki tapahtunut tosiasiassa vain ’väestön- ja omaisuudenvaihtoa’, joista jokaisen osapuolen tulee vetää omat johtopäätöksensä. Israel asutti arabimaiden juutalaiset; arabivaltioiden tulee omasta puolestaan sijoittaa palestiinalaiset maihinsa ja ratkaista heidän ongelmansa.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Israel toisi esille näitä argumentteja ensimmäisissä vakavissa keskusteluissa Palestiinan pakolaisongelmasta kansainvälisellä foorumilla käsiteltäessä.” (3

Kuka on miehittäjä? Miehitys on asia, joka usein otetaan esille israelilaisten ja palestiinalaisten välisissä suhteissa. Tätä asiaa pitää kuitenkin lähestyä historian ja viime vuosisadalla tehtyjen sopimusten valossa. Täytyy ottaa huomioon mm. seuraavat seikat:

• Ne alueet, joita nyt pidetään miehitettyinä, eli Länsiranta ja Gaza, kuuluivat Balfourin julistuksen (1917) perusteella alueisiin, jonne juutalaiset saivat asettua asumaan. Tämä lupa käsitti siihen aikaan myös Jordanian, joten alun perin juutalaisille luvattu alue oli varsin suuri. YK:n edeltäjä Kansainliitto hyväksyi Balfourin julistuksen ja mandaattialueen rajat San Remon kokouksessa 24.4.1920.

• Kuten todettiin, oli YK:n jakosuunnitelma 1947 se, että sekä juutalaiset että ns. Palestiinan arabit saisivat oman valtion. Juutalaiset hyväksyivät ajatuksen omasta valtiosta ja julistautuivat itsenäiseksi toukokuussa 1948, mutta Palestiinan arabit ja muut arabit vastustivat ehdotusta. He halusivat kaiken itselleen, myös juutalaisille luvatun alueen.

Asetelma johti siihen, että ympäröivät arabivaltiot (Syyria, Jordan, Egypti, Libanon, Irak, Saudi-Arabia, Jemen) hyökkäsivät vastasyntyneen valtion kimppuun tarkoituksenaan jakaa se keskenään. He eivät onnistuneet aikeissaan. Kuitenkin Jordania miehitti Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, Egypti Gazan ja Syyria Golanin kukkulat. Nämä alueet olivat heidän hallussaan laittomasti ja vastoin YK:n päätöstä lähes 20 vuotta, aina vuoteen 1967 saakka.

Niinpä kun puhutaan miehityksestä, täytyy huomioida, että Egypti miehitti laittomasti Gazaa ja Jordania Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia. Miksi tätä ei mainita, kun puhutaan miehityksestä? Miksi myöskään palestiinalaiset eivät vaatineet omaa valtiota pääkaupunkinaan Itä-Jerusalem, kun nämä maat olivat arabien hallussa? Varmasti se johtui siitä, että palestiinalaista identiteettiä ei vielä tuolloin ollut olemassa, vaan he tunsivat olevansa samaa kansaa kuin ympärillä olevien arabivaltioiden asukkaat. Palestiinalainen identiteetti sai uuden muodon vasta 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen, kun samat alueet joutuivat Israelin hallintaan.

• Kuten tiedossa on, oli vuonna 1967 Kuuden päivän sota, jonka aloittivat arabivaltiot. Niiden tarkoituksena ei ollut Palestiinan valtion perustaminen vaan juutalaisvaltion poistaminen Lähi-idästä uskonnollisin perustein eli islamilaisin perustein. Sodan seurauksena Länsiranta, Itä-Jerusalem, Gaza ja Golanin kukkulat tulivat kuitenkin Israelin hallintaan. Näitä kiistanalaisia alueita ei siis valloitettu PLO:lta ja palestiinalaisilta vaan ulkopuolisilta valtioilta: Jordanialta, Egyptiltä ja Syyrialta. Ne olivat aloittaneet sodan, mutta joutuivat luopumaan alueista, joita olivat pitäneet laittomasti hallussaan lähes 20 vuotta.

• Mitä tulee palestiinalaisten asemaan juutalaisvaltion keskellä, on totta, ettei se ole täydellinen. Juutalaiset tuntevat epäluuloa heitä kohtaan, ja siitä joutuvat monet sivulliset kärsimään. Kuitenkin myös palestiinalaiset itse ovat syynä kärsimyksiinsä. He eivät kärsi niinkään palestiinalaisuutensa takia, vaan siksi, että Israel puolustautuu heidän väkivaltaansa vastaan. Sitä varten turva-aitakin on rakennettu, ei palestiinalaisten kiusaksi, vaan koska Israel puolustaa siviiliväestöään, mihin sillä pitäisi olla oikeus.

Kaikesta huolimatta palestiinalaiset arabit ovat saaneet huomattavia parannuksia alueilleen. Yksi niistä on juokseva vesi Länsirannan asukkaille. Kun vuonna 1967 vain 10 % Länsirannan asukkaista sai päivittäin juoksevaa vesijohtovettä, on lukumäärä nykyään 96 %. Heidän tilanteensa on paljon parempi kuin ympäröivissä arabimaissa.

Terveydenhuolto on samanlainen asia. Israelin alaisuudessa Länsirannan arabien terveydelliset olot ovat kohentuneet huomattavasti, kuten muut olot. Nekin ovat paremmat kuin monissa arabimaissa:

Eihän liene mikään salaisuus se, että vaikka Länsirannan arabit poliittisesti eivät hyväksykään Israelia alueellaan, he ovat antaneet juutalaisille tunnustuksen alueensa terveydellisten olojen kohottamisesta. He totesivat, että kuningas Hussein lupasi alueelle – paperilla – klinikoita, sairaaloita ja kouluja, mutta ei koskaan toteuttanut lupauksiaan niiden 19 vuoden aikana, jotka alue kuului hänen hallintaansa. Arabit ovat todenneetkin, etteivät Israel ja juutalaiset luvanneet mitään, mutta toteuttivat sen, mistä Hussein vain puhui, vieläpä laajemmassa mittakaavassa kuin he olivat odottaneetkaan. (4)

• Eräs virhenäkemys on, että kaikki palestiinalaiset ovat halukkaita oman valtion perään. Tässä he ovat kuitenkin jakautuneita. Jotkut heistä voivat kyllä haluta sitä eivätkä hyväksy lainkaan ajatusta juutalaisvaltion olemassaolosta Lähi-idän alueella – syynä tähän ovat pääasiassa islamin opetukset ja pitäytyminen niihin – mutta melko monet toivovat nykytilan jatkuvan. He ajattelevat, että heidän asemansa säilyy parempana Israelin valtion rajojen sisällä. Seuraavassa artikkelissa tuodaan esille tällaisten ihmisten näkökantaa:

Mudar Zahran on 39-vuotias ja ylpeä palestiinalaisesta identiteetistään. Hänen vanhempansa pakenivat Itä-Jerusalemista vuonna 1967, koska Egyptin radiossa sanottiin, että juutalaiset suunnittelevat kaikkien arabien murhaamista. Palestiinalaisen kansanosan kärsimys surettaa häntä mutta silti hän uskoo, että vain Israelin hallinnossa he voivat menestyä. Mudar Zahran asuu Englannissa, jossa hän toimii luennoitsijana ja nettikirjoittajana. Hän osallistui Samarian Ariel yliopiston kansainväliseen seminaariin ”uusi media ja yleinen diplomatia”.

”Useimmat palestiinalaiset ovat vihaisia arabiveljilleen enemmän kuin mitä he vihaavat juutalaisia”, kertoi Zahran heprealaiselle Israel Hayom -päivälehdelle. En ole koskaan kuullut esim. palestiinalaisesta syöpäsairaasta naisesta, jota joku ympäröivä arabimaa, kuten vaikka Libanon, olisi auttanut. Mutta olen kuullut useita tapauksia, joissa israelilaiset sairaalat ovat tarjonneet apuaan.”

Zahran kuuluu kansainväliseen nettikirjoittajien ryhmään, joka haluaa välittää totuutta Lähi-idän konfliktista. Ryhmään kuuluu juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä kirjoittajia. Hänen perheensä muutti Englantiin Jordaniasta, jota he eivät tunteneet kodikseen. ”Kärsimme siellä arabiveljiemme ylenkatsetta mutta samalla olimme heistä riippuvaisia. Se on hullu tilanne, sillä oikeasti arabimaat eivät välitä mitä palestiinalaisille tapahtuu.”

Hän ei ole poikkeus ajattelussaan. ”Useimmat palestiinalaiset ajattelevat kuten minä. Minulla on kuitenkin etuoikeus sanoa se ääneen, koska olen nykyisin Britannian kansalainen. Useimmat kansastani ovat samaa mieltä, mutta eivät uskalla tuoda sitä julki.” Zahran ja muut kirjoittajat vastustavat kansainvälisiä pyrkimyksiä luoda Palestiinan valtio. ”Juutalainen valtio on lainmukainen. Kahden valtion malli on jo syntyessään kuollut. Juudean ja Samarian alueilla ei ole tilaa palestiinalaiselle hallinnolle. Jokainen pyrkimys siihen suuntaan heikentää palestiinalaisten oloja. Kuten jo sanoin, useimmat heistä eivät halua sitä”… (5)

Siirtokunnat ovat aihe, joka on noussut esiin vasta viime vuosina. Ennen niistä ei paljoa puhuttu eikä niitä pidetty rauhan esteenä. Nyt ne kuitenkin on nostettu esiin; onpa jopa vaadittu niiden israelilaistuotteiden boikotoimista, jotka on tuotettu näillä alueilla. (Samanlaista toimintaa oli natsien aikana 1930-luvulla, kun ihmisiä kiellettiin ostamasta juutalaisten liikkeistä. Historia toistaa itseään). On ehdotettu, että tuotteisiin pitäisi laittaa merkinnät, jotta ihmiset tietäisivät olla ostamatta niitä.

Tätä aihetta pitää kuitenkin jälleen lähestyä historian ja tehtyjen sopimusten valossa. Mm. seuraavat asiat kannattaa ottaa huomioon:

• Ei ollut Palestiina-nimistä valtiota. Kuten todettiin, ei Lähi-idässä ole koskaan ollut Palestiina-nimistä valtiota, jolla olisi ollut omat rajat. Siksi on väärin puhua rakentamisesta palestiinalaisten maalle, koska sellaista valtiota tarkkoine rajoineen ei ole koskaan ollut. Palestiinalaiset Länsirannalla ovat samaa kansaa kuin Jordanian ja ympäröivien arabivaltioiden asukkaat.

On tärkeää myös huomata, että ns. palestiinalaiset olivat vielä ennen vuotta 1967 tavallisia Jordanian ja Egyptin kansalaisia. Heidän asuttamansa alueet olivat osa Jordaniaa ja Egyptiä, koska nämä valtiot olivat laittomasti vallanneet kyseiset alueet. Niinpä ns. palestiinalaiset olivat tavallisia kansalaisia, jotka eivät omistaneet koko maata vaan korkeintaan ne tontit, missä heidän asuntonsa olivat. Muut alueet olivat Egyptin tai Jordanien valtion hallussa, jotka myös suorittivat rakennustoimintaa kuten kaikki valtiot tekevät.

Mitä tämä merkitsee? Nykyaikana monet hyökkäävät Israelin suorittamaa rakennustoimintaa vastaan, mutta kukaan ei tehnyt samoin ennen vuotta 1967, kun samat alueet olivat Egyptin ja Jordanian vallassa. Eikö tässä ole ilmeinen ristiriitaisuus? Egypti ja Jordania olivat sentään laittomia miehittäjiä, mutta Israelia ei voida pitää sellaisena, koska Länsiranta ja Gaza kuuluivat Balfourin julistuksen (1917) perusteella alueisiin, jonne juutalaiset saivat asettua asumaan. Nykyaikana tämä tahdotaan unohtaa, eikä oteta myöskään huomioon sitä, miten juutalaisilla on historiallinen yhteys ja side näihin alueisiin. Se on paljon syvempi kuin arabien side samoihin alueisiin. Juutalaisia on myös koko ajan ollut maassa, vaikka suurin osa heistä joutui lähtemään vuosien 70 ja 135 jälkeen. Jerusalemissa he olivat enemmistö jo 1800-luvulla.

• Sekä juutalaiset että arabit ovat muuttaneet tälle Lähi-idän alueelle pääosin vasta viimeisen 150 vuoden aikana. Sitä ennen alue oli erittäin harvaan asuttu, raunioitunut ja elämisen mahdollisuudet olivat huonot.

Lisäksi kun muutto tapahtui, asuivat sekä arabit että juutalaiset lähellä toisiaan. Juutalaisia asui Länsirannan alueella (Juudea ja Samaria), Gazassa ja muilla alueilla, joissa on nyt arabienemmistö. Samoin arabeja on asunut juutalaisten keskuudessa ja siellä, missä on ollut juutalaisenemmistö. Kun nyt vaaditaan juutalaisia poistumaan Länsirannan alueelta, jossa heillä on ollut asutusta, eikö siinä toimita väärin? Eikö se ole rasismia? Samaa ei ole vaadittu arabeilta, jotka asuvat juutalaisten keskuudessa. Vähemmistöille pitäisi olla tilaa molempien keskuudessa. Julius Stone, yksi 1900-luvun johtavista kansainvälisen oikeuden asiantuntijoista, on tuonut esille, millaiseen tilanteeseen ajaudutaan väittämällä siirtokuntia laittomiksi Geneven sopimuksen 49 artiklan perusteella:

Meidän olisi todettava, että artiklan 49(6) vaikutus olisi pakottaa Israelin valtio huolehtimaan (tarpeen vaatiessa väkisin) siitä, että näiden alueiden, huolimatta niiden vuosituhantisesta yhteydestä juutalaiseen elämään, tulisi ikuisesti olla judenrein [puhdas juutalaisista]. Ajautuisimme ironiasta absurdiin tilanteeseen väittäessämme, että artikla 49(6), jonka tarkoitus oli estää natsityyppisen kansanmurhan toistuminen puhdistamalla natsien metropolit juutalaisista, on nyt tullut merkitsemään sitä, että… Länsirannasta on tehtävä judenrein ja että se on pidettävä sellaisena vaikka siten, että Israelin valtio käyttää voimakeinoja omia asukkaitaan kohtaan. Maalaisjärki sekä asianmukainen historiallinen ja funktionaalinen asiayhteys sulkevat pois tällaisen artikla 49(6):n tyrannimaisen tulkinnan. (6)

• Mitä tulee siirtokuntiin rauhan esteenä, on tärkeätä huomata niiden muodostavan vain pari prosenttia Länsirannan pinta-alasta. Ja kun siirtokunnissa on tapahtunut kasvua, on se tapahtunut niiden sisällä, ei ulospäin. Se ei voi olla esteenä palestiinalaisten itsehallinnolle.

Lisäksi on huomattava, että suurimmat edistysaskeleet rauhan prosessissa ovat tapahtuneet aikoina, jolloin rakennustoiminta siirtokunnissa on jatkunut vilkkaana. Se osoittaa, ettei siirtokuntakysymys ole este rauhalle:

Madridin sopimus, Oslo I ja Oslo II -sopimukset, Hebronin protokolla, Wye River Memorandum, Camp Davidin ja Taban neuvottelut, Annapolisin konferenssi ja Tiekartta (Road Map) ovat syntyneet ilman, että siirtokunnat olisivat olleet esteenä. Marraskuusta 2007 vuoden 2008 loppuun Ehud Olmert ja Mahmud Abbas neuvottelivat keskenään 288 kertaa ja samaan aikaan Itä-Jerusalemissa juutalaisnaapurustossa ja Länsirannan siirtokunnissa rakennettiin aktiivisesti uusia asuntoja. Kaikkina edellä mainittuina vuosina siirtokuntakysymys ei ”mitätöinyt” rauhanpyrkimyksiä, joissa päinvastoin mentiin palestiinalaisten ja Israelin kannalta eteenpäin aimo askelin, eikä palestiinalaishallinto vetäytynyt rauhanneuvotteluista. (7)

• Länsirannalla, jossa juutalaisten siirtokunnat sijaitsevat, on alueita, jotka kuuluvat kolmeen luokkaan. Nämä alueet määriteltiin yhdessä palestiinalaisten ja juutalaisten kesken Oslon sopimuksessa 1995, ja jonka sopimuksen molemmat allekirjoittivat. Nämä alueet ovat:

• A-alueet, joissa on täydellinen palestiinalaisten siviili- sekä turvallisuushallinto

• B-alueet, joissa on palestiinalaisten siviilihallinto ja Israelin turvallisuushallinto

• C-alueet, jotka ovat Israelin hallinnon alaisuudessa ja jonka kaavoituksesta Israel on vastuussa. Juutalaisten siirtokunnat sijaitsevat näillä alueilla.

Mitä sitten tulee siirtokuntien lopulliseen kohtaloon, pitäisi se ratkaista ainoastaan ns. palestiinalaisten ja juutalaisten keskinäisissä neuvotteluissa ja yhteisesti hyväksyminä. Tällä hetkellä ne eivät voi olla laittomia, koska ne sijaitsevat Oslon sopimuksen mukaisella C-alueella, joka kuuluu Israelin hallintopiiriin, ja jonka sopimuksen palestiinalaisjohtajat itse ovat hyväksyneet. Palestiinalaisjohtajat sitoutuivat siihen, että he eivät yritä muuttaa C-alueen asemaa, siirtokunnat mukaan lukien, kunnes niistä yhdessä ratkaistaan neuvottelupöydässä. Tällä hetkellä neuvotteluja ei ole näköpiirissä, koska palestiinalaisjohtajat ovat kieltäytyneet niistä. Entinen Israelin Kanadan-suurlähettiläs Alan Baker on kirjoittanut:

[Oslon sopimuksessa], jossa viitataan kunkin osapuolen oikeuksiin ja velvollisuuksiin sen toimivaltaan kuuluvalla alueella siihen saakka, kunnes pysyvän statuksen neuvottelutulos on saavutettu, ei ole mitään säännöksiä, jotka rajoittaisivat kummankaan osapuolen toimesta tapahtuvaa suunnittelua, kaavoitusta tai rakennustoimintaa kaupungeissa, siirtokunnissa ja kylissä, tai edellyttäisi sellaisen rakentamisen pysäyttämistä. Liiteasiakirjan III, artikla 27 (Civil Affairs Annex), vuoden 1995 sopimuksessa asettaa yhdessä sovitut ehdot suunnittelulle ja kaavoitukselle sekä rakennusoikeuksille alueilla, asettamatta minkäänlaisia rajoituksia kummallekaan osapuolelle rakentaa toimivaltaansa kuuluvalla alueella.

Sopimus toi tullessaan sen keskeisen juridisen ja poliittisen muutoksen, että osapuolet sopivat yhdessä jakavansa Länsirannan toimivalta-alueet A, B (palestiinalaisten toimivalta) ja C (Israelin toimivalta) alueisiin pysyvän statuksen neuvottelutuloksiin saakka.” (Baker: Israel’s Right Regarding Territories and the Settlements in the Eyes of the International Community; kirjassa Israel’s Rights as a Nation-State In International Diplomacy, JCPA, 2011) (8)

Viittaukset:

1. Hal Lindsey: 1948 Vuosi, jolloin loppu alkoi, s. 87

2. Sit. kirjasta "Totuutena valhe", Pekka Sartola, s. 278

3. Sit. kirjasta "Israel polttopisteessä", Jukka Riippa

4. Jukka Riippa: "Israel polttopisteessä", s. 179

5. Israel Today, suomenkielinen teksti: Shalom 10 / 2012 s. 30

6. http://www.commentarymagazine.com/article/the-illegal-settlements-myth/

7. Pasi Turunen: Kielletyt hedelmät, s. 20

8. http://jcpa.org/book/israels-rights/

Lisää aiheesta:

Onko Israel apartheidvaltio ja mikä on palestiinalaisten asema? Onko palestiinalaisten elämä ollut parempi heidän omien johtajiensa alaisuudessa?

Kiista Israelin ja Jerusalemin ympärillä on tiedonvälityksen kestoaihe, mutta mikä on palestiinalaisten tausta ja mikä on todellista historiaa?